Sunnuntain
aihe: Pyhän Hengen
odotus
Sunnuntain latinalainen nimi
exaudi (= kuule, Herra) on päivän antifonin alusta (Ps. 27: 7).
Seurakunta odottaa rukoillen Pyhän Hengen lahjaa. Ennen
taivaaseenastumistaan Kristus lupasi omilleen Pyhän Hengen ja kehotti
heitä odottamaan tämän lupauksen täyttymistä. Kristuksen lupaama Pyhä
Henki luo yhteyden taivaaseen astuneen Herran ja opetuslasten
(seurakunnan) välille, karkottaa pelon ja tekee kristityt osallisiksi
Kristuksesta ja hänen lahjoittamastaan pelastuksesta. Pyhä Henki
vakuuttaa kristityille, että he ovat Jumalan lapsia ja saavat Jeesuksen
tavoin kutsua Jumalaa nimellä Abba, Isä.
1.VUOSIKERTA,
TEKSTIT
1. lukukappale: Jes.
44: 1-5
Ja nyt Jaakob, minun palvelijani, kuule, kuule, Israel, sinä jonka olen
valinnut! Näin sanoo Herra, joka sinut loi ja jo kohdussa sinut
muovasi, hän, joka auttaa sinua: - Älä pelkää, palvelijani Jaakob, sinä
Jesurun, jonka olen valinnut. Minä annan vesien virrata janoavalle,
purojen kuivaan maahan. Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunaukseni
vesoillesi, ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla.
Niin yksi sanoo: "Minä kuulun Herralle", toinen taas kutsuu itseään
Jaakobin nimellä, kolmas kirjoittaa käteensä: "Herran oma", ja ottaa
kunnianimekseen Israelin nimen.
2.
lukukappale: Room. 8: 12-17
Meillä on siis velvollisuuksia, veljet, mutta ei itsekästä luontoamme
kohtaan; ei meidän pidä elää sen mukaan. Jos elätte luontonne mukaan,
te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te
saatte elää. Kaikki, joita Jumalan Henki johtaa, ovat Jumalan lapsia.
Te ette ole saaneet orjuuden henkeä, joka saattaisi teidät jälleen
pelon valtaan. Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen
oikeuden, ja niin me huudamme: "Abba! Isä!" Henki itse todistaa yhdessä
meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Mutta jos olemme
lapsia, olemme myös perillisiä, Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen
kanssa; jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös
osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.
SAARNATEKSTI,
EVANKELIUMI
Joh. 15: 26-16: 4
Jeesus sanoi: "Te
saatte
puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee
Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani,
olettehan olleet kanssani alusta asti. Olen puhunut teille tämän, sekin
aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa
pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää
eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee,
te muistaisitte minun sanoneen tämän teille."
*
* *
Jaakko Harjuvaara:
Vaimoltani pastori Orvokki Harjuvaaralta oli pyydetty tämä saarna, niin
kuin hän monta kertaa oli saarnannut sotaorpojen tilaisuuksissa täällä
Vanhassa kirkossa. Hän sai kuitenkin taivaskutsun neljä viikkoa sitten
ja siksi minä lupauduin pyydettäessä tähän tehtävään.
Tämän sunnuntain aihe
on, niin kuin alttarilta kuulimme, Pyhän Hengen
odotus. Latinan kielinen sana ”exaudi” on päivän
Psalmitekstistä 27:2 ”Herra,
kuule, kun huudan
sinua! Ole minulle armollinen, vastaa pyyntööni!”
* * *
HARRAS PYYNTÖ ELÄÄ KAHDELLA TASOLLA:
1.
Pelastushistorian tasolla
- ”Herra, kuule, kun huudan
sinua! Ole minulle armollinen, vastaa pyyntööni.” Se on
ihmiskunnan rukous, yhteisöllinen, kollektiivinen rukous
pelastushistorian määrätyssä vaiheessa.
- Jeesus oli kulkenut opetuslasten kanssa 3,5 vuoden
ajan, hänet oli ristiinnaulittu ja haudattu Joosef Arimatialaisen
kalliohautaan Pilatuksen luvalla
- Jeesus
oli noussut ylös kuolleista, ilmestynyt useille opetuslapsille alkaen
hänen seurassaan kulkeneista naisista – naiset viestinviejinä –
useille, sitten kaikkiaan noin 500 hengelle kertoo Paavali 1.Kor15:6…3.
Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut
vastaanottaa: - Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli
kirjoitettu, 4. hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista
kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, 5. ja hän ilmestyi
Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. 6. Sen jälkeen hän
ilmestyi samalla kertaa yli viidellesadalle veljelle, joista useimmat
ovat yhä elossa, vaikka jotkut ovatkin jo nukkuneet pois. 7. Tämän
jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille. 8.
Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin, joka olen kuin keskosena
syntynyt.
-
Pelastushistorian tasolla odotettiin Pyhää Henkeä ja myöhemmin
helluntain tekstit siitä kertovat, miten ensimmäisenä helluntaipäivänä
tapahtui. Todistus siitä on tallennettu meille Raamattuun Apostolien
tekoihin.
- Siitä
ei nyt enempää, koska se on ensi sunnuntain = helluntain aihe.
2.
Henkilökohtaisen historian tasolla eli oman elämämme tasolla
- Me jokainen odotamme Pyhän Hengen =
Jumalan läsnäoloa = Jumala-yhteyden tuomaa turvallisuutta ja rauhaa
elämäämme, sisimpäämme. ” Herra, kuule, kun huudan sinua! Ole
minulle armollinen, vastaa pyyntööni!” Tämä on silloin meidän jokaisen,
minun henkilökohtainen rukoukseni.
*
* *
MITÄ ON USKONYHTEYS
JUMALAAN?
- On sanottu, että se on elämänmittainen
suhde, jossa ihminen käy koko ajan keskustelua, taistelua, pohdintaa
Jumalan ja oman elämänhistoriansa kanssa.
- vaakasuora taso = minun elämäni taso ja
tapahtumat
- pystysuora taso = Jumalan todellisuus
- Miten Jumala ja minun elämäni kohtaavat
toisensa?
- Miten minä voin mieltää oman elämäni
tapahtumat ja Jumalan läsnäolon ja todellisuuden elämäni tapahtumissa.
Se ei ole viilipyttymäistä, kaiken kestävää ja horjumatonta ja aina
pysyvää onnellista ja rauhallista elämäntilannetta ja kokemusta
elämästä. Liekit musikaalissa on koskettava laulu: ”Ei elämä ole
helppoa!”
Ei elämä ole helppoa.
Ei elämä ole harmoniaa.
Elämä on kauhua,
Elämä on kapinaa,
Sumua,
johon sattunut on
Kirkas valonsäde.
Elämä on arvaamaton.
Säännöt eivät päde.
Ei Luoja meitä johdata
Leppeästi aina.
Kivut vain saamme kohdata
Ja riemut raivokkaina.
Kun epätoivon painoa
Me koemme elämässä,
Jää käteen tieto ainoa:
Jumala on tässä.
Miksi juosta pakoon
Tuimaa todellisuutta?
Elämä lyö lakoon
Ja nostattaa taas uutta.
Ei usko ole suojamaja
Sateenvarjon alla.
Uskomme on työpaja
Savikamaralla.
(Liekit-musikaalista,
Anna-Mari Kaskinen)
|
*
* *
SOTAORVON
SURU
Ensimmäisen kerran olin sotaorpojen tilaisuudessa konsertissa täällä
Vanhassa kirkossa muutama vuosi sitten eräänä sateisena ja hämäränä
itsenäisyyspäivänä. Sellaistahan itsenäisyyspäivänä aina on. Orvokki
oli käynyt jo useita kertoja Pääkaupunkiseudun
Sotaorpojen tilaisuuksissa, mutta koska olin työssä, en ollut päässyt
mukaan. Muistan elävästi tuon tilanteen, konsertin. Aluksi sytytettiin
tässä
saarnatuolin vieressä yksi sotaorpokynttilä. Sotaorpojen isien ja
toisilla myös äitien muistokynttilä. Tuo pieni tapahtuma, yhden
kynttilän syttyminen avasi minulle ikään
kuin näkymän penkeissä istuvien sotaorpojen sisimpään:
Täällä kauniissa kirkossa suru oli käsin kosketeltavaa, koko elämän
mittainen suru, kaatuneen omaisen suru. sotaorvon suru, sotalapsen
suru, sodan lasten suru. Se oli surua, joka oli etsinyt koko elämän
ajan esillepääsyä
ja tunnetuksi tulemista, tunnustetuksi tulemista – lohdutetuksi
tulemista.
Ps. 27: 7 syvä rukous oli: ”Herra,
kuule, kun huudan sinua! Ole minulle
armollinen, vastaa pyyntööni."
* * *
ARKA JA EPÄVARMA IHMINEN
Tämän sunnuntain teksteissä ja Psalmissa vaihtelevat ilo ja pelko,
luottamus ja hätä, sillä ihmiselämä on niin heiveröistä. Moni pelkää ja
masentuu, koska miettii ja pelkää mielessään: Onko oikein, kun minun
sisimmässäni vaihtelevat niin monet vastakkaiset tunteet, pelko ja ilo,
varmuus ja turvattomuus.
Näin meille ihmisille käy kahdesta syystä:
- a) Ihmisluonto on sellainen,
häilyväinen. Olemme ihmisiä, emme enkeleitä, vaan inhimillisiä horjuvia
ihmisiä, haavoittuvia ja joskus myös haavoittavia.
- b) Järkyttävät elämänkokemukset ovat
jättäneet jälkensä meihin.
Hyvin usein ihmiset, jotka pelkäävät sitä, että Jumala on hyljännyt
heidät, ovat kokeneet elämässään hylkäämisen, hyljätyksi tulemisen.
Isän kuolema sodassa tai muu tilanne, äidin kuolema on lapsen mielessä
samaa kuin hylkääminen. Siksi se heijastuu myös meidän
Jumala-suhteeseemme. Se vaikuttaa myös meidän kokemukseemme
Jumala-suhteesta. Siis jos
meidän uskonelämämme on ailahtelevaa ja epävarmaa, niin se ei ole
meidän ’vikamme’. Meidän ei pidä syyllistyä eikä ahdistua siitä. Meidän
uskomme elää näissä raameissa, tässä ruumiissa ja sielussa, jotka
molemmat voivat olla sairaita ja rikki. Silloin on luonnollinen
seuraus, että kun astiakin on rikki, mihin Jumala rauhansa ja
rakkautensa vuodattaa Pyhän Hengen kautta, niin se heijastuu
uskonelämämme vakauteen ilman omaa syytämme.
Siksi meidän on joskus niin vaikea uskoa, luottaa Jumalaan turvallisin
mielin.
Aina ei tarvinnut isän jäädä rintamalle. Usein kävi niin, että isä
palasi – ja onnellista oli kun palasi hengissä kotiin, mutta hän oli
syvästi traumatisoitunut jouduttuaan sodan kauhujen keskelle moneksi
vuodeksi niin nuorena ihmisenä. Kun hän tuli kotiin, hän saattoi
purkaa vihaa ja anteeksiantamattomuutta lapsiinsa ja
vaimoonsa. Jälleen on hyvä erottaa toisistaan tällainen isäkuva ja
meidän Jumala-kuvamme.
*
* *
RAKASTAVA JUMALA
Miksi puhua näistä? Ongelmien ja vaikeuksien kätkeminen ei poista
niitä. Surun voi vain surra ja vaikeudet voi vain kohdata, ei kiertää.
On hyvä puhua näistä, koska Jumala on rakkaus ja haluaa hyvää meille,
on armahtavainen ja anteeksiantava – antoi kaikkein suurimman uhrin.
Kerran siunasin 16 vuotiaan pojan, vanhempiensa ainoan pojan. Hän kuoli
vajaassa vuodessa nopeasti syöpään. Siinä oli papille kova paikka.
Mietin kuumeisesti, mitä voin sanoa näille vanhemmille lohdutukseksi
pojan siunaustilaisuudessa. Kaikki sanat tuntuivat niin tyhjiltä.
Sitten mieleeni alkoivat nousta tutut pienoisevankeliumin Joh 3:16
sanat: ”Sillä
niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa,
ettei yksikään joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi ikuinen
elämä.”
Sanoin: Jumala on antanut ainokaisen poikansa. Jumala tietää, mitä
merkitsee menettää ainoa Poika. Siksi Jumala voi olla lähellä teidän
tuskassanne, sillä hän on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi
vapaaehtoisesti oman Poikansa tämän maailman kuolemaan sovittamaan
meidän syntimme ja avaamaan meille taivaan.
* * *
KIRKOSSA ON HYVÄ OLLA YHDESSÄ
Lähdin liikkeelle itsenäisyyspäivän konsertista, missä tämä kirkko oli
käsin kosketeltavasti täynnä surua, sotaorvon surua = sodan uhrien
surua. Tänään, kauniina aurinkoisena ja valoisana päivänä
jumalanpalveluksessa
tämä kirkko on lohdutuksen paikka.
- Täällä kirkossa liturgi Hannu julisti
meille alttarilta Jumalan valtuuttamana synninpäästön. Hän sanoi
koskettavasti, että syntien anteeksiantamus varjelee meidät ikuiseen
elämään. Meillä on täysi sovitus ja vapautus syyllisyydestä ja synnin
taakoista, vanhoista ja uusista.
- Täällä on sana, johon saamme
luottaa.
- Täällä on yhteinen uskontunnustus.
- Täällä on yhteinen rukous.
- Täällä on ehtoollinen, jossa Jeesus
itse koskettaa ja palvelee meitä.
- Täällä Pyhä Henki kirkastaa meille
Jeesuksen läsnäolon.
- Täällä Jeesus vahvistaa meidän
uskoamme, toivoamme ja rakkauttamme.
- Täällä kirkossa kohtaavat taivas ja maa.
- Täällä kohtaavat Jumala ja
ihminen, Jeesus ja syntinen. Yksin on helppo vaipua epäilyksiin,
yhdessä on helpompi kestää, jaksaa
paremmin uskoa ja toivoa.
Täällä kirkossa olemme atk-kieltä käyttääksemme ’samalla palvelimella’
jo perille päässeitten rakkaidemme. Kristus on meidän Herramme ja
olemme yhteydessä häneen. Ehtoollispöytä, alttarikaide on vain
puoliympyrä. Se ulottuu kuoleman rajan ylitse sinne taivaaseen. He ovat
siellä yhteydessä Kristukseen, joka on myös meidän Herramme. Meillä on
yhteys Kristuksen kautta.
*
* *
KAATUNEITTEN MUISTOPÄIVÄ
Tänään muistamme heitä, jotka antoivat henkensä maamme puolesta. Heidän
joukkoonsa luen myös kaikki ne, joiden mielenterveys ei kestänyt sodan
stressiä, vaan he pakenivat, rintamalta, heidät määrättiin ehkä
kenttätuomioistuimessa teloitettavaksi tai he muutoin menettivät
henkensä sodan sekasorron keskellä. Hekin ovat henkensä antaneet tämän
maan tähden.
Orvokin isän sisar kertoo veljestään eräässä lehtiartikkelissa:
”Vuokraisännälläni oli pieni henkilöauto. Niinpä hän lupasi kuljettaa
sinut kotona sunnuntaina, mikäli saat kotiloman ja hän jostakin
bensiiniä. Teitä oli kolme miestä Yläneeltä, jotka saitte muutaman
tunnin loman,
järjestitte bensiinin ja hän kuljetti teidät vielä kerran kotiinne. Hän
/kuljettaja palasi siltä matkalta hyvin järkyttyneenä. Koko ajan
pienet tyttösi olivat riippuneet vaatteissasi kiinni, ettet enää
pääsisi jättämään heitä. Ennen lähtöäsi hyvästelit hevosen, silitit
lehmien selkää, taputtelit vasikkaa ja vilkutit kanoille jutellen:
- Koettakaa pärjätä vaikka uusi navetto
jäikin nytten kesken teon…
Sitten hyvästelit vaimosi, syleilit jokaista pientä tyttöäsi ja
kyyneleet valuivat poskiltasi, kun jouduit irrottamaan heidän kätensä
vaatteistasi saadaksesi auton oven kiinni.
- Uskoks tän sodan syttyvän? kysyi
kuljettaja.
- Kyllä maailma on niin sekaisin, ettei
mekän tästä muuton selvitä, sanoit ja jatkoit:
- Ei meillä, joitten elämä siälä päättyy
sitten ennää hättää ole, mutta nämä, jotka tänne jää, on kovilla pitkän
aikaa…”
MILLOIN SOTA PÄÄTTYI?
Hän, joka tiesi kaatuvansa, tiesi, ettei hänellä/heillä ole hättää,
mutta ”nämä jotka tänne jää, on kovilla pitkän aikaa…” Hän ei tiennyt,
ja onneksi ei tiennyt, että se kovilla olo oli niin kovaa ja pitkän
aikaa, koko elämän mittainen.
Kun hautasin Orvokin äidin 20.1.1990, sanoin siunauspuheessa 20 vuotta
sitten:
”Erään asian haluan vielä tuoda mieleemme mummun kohdalta, asian, joka
kosketti lukemattomia suomalaisia naisia ja erityisesti myös mummun
elämän varhaisia vuosia. Me olemme viime syksyn aikana kuulleen niin
kovin paljon puhuttavan talvisodan viidenkymmenen vuoden takaisista
muistoista. On puhuttu talvisodan nopeasta päättymisestä silloin, josta
kohta on päättymisestäkin 50 vuotta. Näin voidaan sanoa niiden
kohdalta, jotka jäivät taistelukentälle sekä niiden kohdalta, jotka
pääsivät sieltä palaamaan kotiin. Heidän sotansa päättyi silloin, mutta
sotaleskien kohdalla, jotka menettivät puolisonsa, talvisota ei
päättynyt 13.3. - 50 vuotta sitten, vaan oikeastaan
vasta silloin se alkoi. Näin oli mummunkin kohdalla. Mummu ei
valittanut juuri koskaan, hän taisteli elämän taistelunsa itse
eteenpäin äidin osassa. Vasta myöhäisessä vaiheessa eläkevuosien aikana
hänen elämänsä oli vähän helpompaa….. Mummun talvisota jatkui itse
asiassa läpi hänen elämänsä, mutta nyt on mummun talvisota päättynyt.
Hänen sotansa on sodittu loppuun.
On tullut levon ja rauha aika tässäkin mielessä. ” (linkki Orvokin äidin siunauspuheeseen)
VIELÄ YKSI MUISTIKUVA
Istuimme Orvokin kanssa pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa Järvenpään
seurakunnan sanan ja rukouksen –illassa. Tilaisuuden päättyessä jäimme
vielä juttelemaan kanssamme istuneen tuttavapariskunnan, Tapanin ja
Tertun kanssa. Tapani kääntyi Orvokin puoleen ja kysyi: ”Orvokki, mitä
sinulle oikein kuuluu?”
Orvokki katsoi häntä ja sanoi: ”Sitä sinun pitäisi oikeastaan kysyä
Jaakolta, sillä hän tietää varmaan parhaiten, mitä minulle kuuluu.”
- Niin varmaan, vastasin heille.
(Orvokki oli lapsuutensa
vaikeiden kokemusten tähden kasvattanut jo
lukioaikana muurin, kertoi siitä kotiaineessaan - eikä suostunut
koskaan puhumaan siitä, sulkeutui sen sisään vaikeissa tilanteissa ja
jos joku koitti jotain sanoa, miksi hän koki monet asiat vaikeina, niin
Orvokki suuttui ja sanoi, että KUKAAN ei voi tietää, miltä hänestä
tuntuu...)
Aikaa kului muutama minuutti eikä kukaan oikein sanonut mitään. Silloin
katsoin Orvokkia ja kysyin häneltä:
- Olitko tosissasi, kun sanoit, että minä
tietäisin parhaiten, mitä sinulle kuuluu?
- Tarkoitin, vastasi Orvokki.
Katsoin sitten Orvokkiin ja tähän toiseen aviopariin ja
sanoin:
- Jos minulta kysytään ja ajatellaan koko
elämääsi, niin sen pohjimmaisena asiana on koko elämän ajan tämä: ”Kipu
sammumaton kerran päättyvä on!”
Silloin Orvokki alkoi itkeä, halasi minua ja sanoi:
- Onhan se tietysti näin, mutta on
minulla kuitenkin ollut paljon hyvää, olen voinut opiskella ja minulla
on sinut ja lapset ja lastenlapset!”
Kaksi viikkoa myöhemmin hänen kipunsa sammui, sillä ”…Jumala pyyhki
kaikki kyyneleet hänen silmistään…