Pihalla olivat valmiina pöydät edellisenä lauantaina olleen Tuusulan Vanhemman Neulomaseuran PopUp - puutarharavintolan jäljiltä.
Halusin tarjota vieraille lounaan, sillä elämänfilosofiani on, että koska "jokaisen ihmisen elämässä on paljon surullisia asioita, joille emme voi tehdä mitään, niin tehdään sitten kaikkea sellaista mukavaa, hauskaa ja iloista, mikä on mahdollista."
Lounaani oli yllätys ja kerroin vierailleni, miksi haluan tarjota sen heille.

Opettelin ruuanlaiton varsinaisesti Orvokin kuoleman jälkeen. Orvokki oli hyvä ruuanlaittaja, mutta hänellä oli sisällään muilta kätketty sotaorvon heikko itsetunto. Jos minä olisin ruvennut laittamaan ruokaa, hän olisi sanonut omasta puolestaan: "Eikö minun tekemäni kelpaa?"

Kun Orvokki oli viety 18.4.2010 yöllä ambulanssilla HUS-Meilahden päivystykseen ja annoin luvan yöllä koneiden sammuttamiseen, kun elintoiminnot olivat lopussa, niin meillä oli 5 ja 8 vuotiaat lapsenlapset yökylässä. Vanhemmat olivat toisaalla ja soitin heille, että saanko kertoa lapsille, että Orvokki on lähtenyt taivaan kotiin. He antoivat luvan. Niin kerroin lastenlapsille, että Orvokki ei enää palaa ja pidämme kaikki sellaiset asiat entisellään, mitä voimme, mutta kaikkea ei voida.
Lupasin heille, että opettelen laittamaan makaroonilaatikkoa, pinaattilettuja, korvapuusteja ym, jotka olivat heidän lempiruokiaan. - Se onnistui.
Huomasin, miten palkitsevaa ja terapeuttistasta on entiselle henkisen työn tekijälle, että näkee työnsä jäljen ja siitä lähtien olen laittanut ruokaa ja leiponut.  - Meillä oli tapana kutsua heinäkuussa Jaakon-päiville tuttu 'nuorisoseura', jonka alaikäraja oli 82v. Mietin Orvokin lähdettyä, että pidänkö ne kutsut.
Totesin: "Ei Orvokki tule takaisin, vaikka jättäisin pitämättäkin. Eikä varmaan haluaisikaan tulla, kun saa olla terve 15 v epilepsian jälkeen ja on tavannut isänsä, josta ei ollut mitään muuta muistikuvaa, kuin yksi isän kirje ja valokuva rakuunanpuvussa."

Koska nyt mukana oli miehiä, niin kerroin myös jatkon Jaakon-päiviltä:

Kun sitten nimipäivävieraat tulivat, niin kaikki rouvat ihmettelivät, että kuka täällä on leiponut ja laittanut kaiken? Kerroin heille, että olen tehnyt ne. Silloin rouvat rupesivat vaatimaan, että "sinun pitää opettaa minun mieheni myös leipomaan ja laittamaan ruokaa, sillä hän ei tee koskaan mitään sellaista....!"
Kuuntelin rauhassa. Vastasin sitten heille: "Teen sen mielelläni hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, sillä siinä tilanteessa minäkin olen itse opetellut tämän kaiken!" Miehet huokaisivat helpottuneena vaimojen joukossa eikä perheissä varmaankaan käyty enää keskustelua siitä, kuka laittaa ruokaa ja leipoo.

Minulla on ollut periaate, että tarjoan vain itse valmistamiani ruokia, mutta kerroin nyt, että teen pahan poikkeuksen tavoistani, vaikka pakastimessani on 8 litraa sipulikeittoa ja tarjoan Neulomaseuran lauantaiksi valmistamaa suppilovahverokeittoa ja heidän tekemiään sämpylöitä alkuruokana, sillä heiltä jäi jäljelle, kun olivat valmistaneet niin paljon. Samoin aioin tarjota nyt lohta, mutta puutarharavintolasta jäi myös lohipateeta, niin että minun laittamiani ovat broilerkastike ja Orvokin pannuperunat ja salaattivati.

Hiljennyimme vielä vanhaan länsisuomalaiseen ruokarukoukseen:

Kun oli syöty, niin siirsimme kaikki pöydät yhteen kahvia ja mustikkarahkajälkiruokaa varten. Poikkesin taas tavoistani ja tarjosin Neulomaseuran tiikerikakkua kahvin kanssa.

Lea Heino johdatteli yhteistä keskustelua. Hän kertoi jäsentapaamisesta 11.5.2016, jossa tutkija Eeva Tammi käsitteli meneillään olevaa sotaorpojen kokemusten ja isän muiston vaalimisen aineistoa ja keräysaikaa on pidennetty elokuun loppuun asti ja Lea rohkaisia kaikkia kirjoittamaan vielä, jos eivät ole kirjoittaneet ja asiat ovat tietysti kovin henkilökohtaisia ja monella tavalla kipeitä muistoja, mutta kaikki kirjoitukset pysyvät luottamuksellisina tutkijalla ja sieltä otetaan yhteiseen tekstiin osia, joista ei tunnisteta kertojaa.


Lea kysyi, miten olen tullut mukaan sotaorpojen toimintaan, sillä olen vain kannatusjäsen ja www.sotaorvot.fi - sivuston webmaster.

Kerroin, että löysin juuri Orvokin papereiden joukosta lehtileikkeen 16.3.2008 Keravalta Paasikiven nuorisokylästä, jossa Lea ja Orvokki olivat mukana kiinnittämässä muistolaattaa nuorisokylän päärakennuksen seinään:



Kerroin, että olen sotaorvon puoliso ja seurannut sotaorvon elämäntaivalta läheltä ja nähnyt sen, mitä sotaorpous on merkinnyt jokaiselle sodassa isänsä ja toiset äitinsäkin menettäneenä, miten se on asia, joka kulkee sotaorvon elämässä koko elämän halki ja sotaorpous päättyy vasta, kun elämäkin täällä päättyy.

Ette ole eivät voineet valita elämänosaanne. Siksi kunnioituksesta niin Orvokin kuin teidän jokaisen elämänkohtaloita kohtaan, haluan tukea teitä ja tehdä sotaorpojen kohtalot ja elämän näkyväksi netin kautta. Yhdessä otimme hoitaaksemme tuon sivuston ja nyt Orvokin lähdön jälkeen olen halunnut jatkaa sitä ja välittää myös pronssisen sotaorpologon hautakiveen, jotta jälkipolville jää nähtäväksi hautakivessa 'ikuinen muisto' sotaorpojen elämäntyöstä vielä sen jälkeen, kun sotaorpoja ei enää ole.

Olen vienyt nettiin myös Orvokin sotaorvon elämänvaiheet varsin kattavasti. Ne ovat kotisivumme orvokinvioletin puoleisen valikon painikkeiden alla, erityisesti "Sota - lapset" painikkeen klikkaamalla - punainen nuoli osoittaa kuvassa.

Siellä "Sota - lapset" painikkeen alla on mm. se Eino Teinin viimeinen ja ainoa kirje talvisodasta vaimolleen ja lapsilleen. - Se kirje oli Orvokille niin henkilökohtainen, että hän ei antanut laittaa sitä nettiin, vaikka muita asioita isästään antoikin. - Orvokin kuoleman jälkeen olen sen laittanut, koska nyt se ei ole enää hänelle arka asia ollessaan siellä isän luona taivaassa, jossa isä sanoi kirjeessä heitä odottavansa, kun tiesi kuolevansa sotakentälle.
Orvokille tuli vielä isän menetyksen jälkeen se kohtalo, että äiti vei hänet 3,5 vuotiaana sisarensa (Orvokin täti) ja äitinsä (Vanha-Mummu) perheeseen. Menivät yökylään ja äiti lähti ennen Orvokin heräämistä pois - ei ollut kertonut etukäteen, että jättää Orvokin sinne eikä koskaan meidän avioliittomme aikanakaan suostunut puhumaan sanaakaan, kun Orvokki kysyi, että olisi halunnut tietää miksi 'juuri hänet' vei pois, sillä Orvokista tuli orvon lisäksi 'Suomen sisäinen sotalapsi', joka menetti myös perheensä, sisaruksensa sodan johdosta.
Äidin vastaus oli aina: " Ei siinä ole mittään puhumista, se vain oli sellaista siihen aikaan."

Tämä oli seurausta sotalesken elämän traumasta, kun odotti miestään kotiin talvisodan viime päivinä syntyneen pienokaisen ja 4 vähän isomman kanssa...ja muutaman päivän perästä rauhan tultua näki mökin ikkunasta tiellä lähestyvän miehen, jonka tunnisti lähemmäksi tultua kirkkoherraksi tuomassa kaatumisen viestiä. Äiti oli saanut shokin ja pyörtynyt lattialle... kirkkoherra Jaakko Haavio kertoo tapahtumasta muistelmakirjassaan "Ajalla vaaran vaivan" löytyy em. "Sota - lapset" painikkeen avaamalta koontisivulta... tässä suora linkkikin sille sivulle www.kolumbus.fi/jaakko.harjuvaara/orvokki_sota_ja_sotaorpous.shtml

Orvokki oli valmistanut äitinsä hautajaisiin (minä hautasin) muistotilaisuuteen puheen, mutta ei pystynyt sitä pitämään, niin kipeä äidin ratkaisu puhumattomana oli hänen sielussaan loppuun asti.
Orvokin kuoleman jälkeen löysin sen puheen ja laitoin sen em. nettisivulle, https://www.jaakkoharjuvaara.fi/1990_01_20_orvokin_ajatuksia_aidinkuolemasta.shtml
koska Orvokki oli sen valmistanut ja olisi halunnut pitää, mutta ei jaksanut. - Nyt Orvokin kohdalla "Jumala on pyyhkinyt kaikki kyyneleet heidän silmistään" eikä mikään ahdista, ei ole enää kipua.

Monenlaisia asioita keskusteltiin kahvin lomassa ja kävi jälleen niin, että pari henkiöä kertoi vasta nyt todenneensa, että toiselle olivat tuttuja toisen isän sukulaiset,  joihin ei toisella ollut mitään yhteyksiä vuosikymmeniin... tämä on juuri nk. vertaistukea parhaimmillaan ja siksi on sotaorpoyhdistyksiä, erilaisia toimintaryhmiä ym. joissa tullaan tutuiksi ja loppujen lopuksi 'maailma on aika pieni'.

Kun monilla alkoi olla jo kotiinlähtö mielessä, niin käveltiin vähän ja koska raparperimaani työntää vartta valtavaa vauhtia aina syyskuun lopulle asti, niin jaoin kaikille halukkaille piirakkatarpeet ja olisin antanut enemmänkin, koska en jaksa itse kaikkea säilöä - tosin raparperin säilöminen on helppoa. Ohjeita löytyy reseptikansiostani etusivumme leskenlehdenkeltaisen valikkoni puolelta painikkeen "Harrastukset - reseptit" alta.
Ja tässä suora linkki raparperiresepteihin: www.kolumbus.fi/jaakko.harjuvaara/jaakko_raparperia.shtml