Päivin muistoksi 10.9.2016

JOHDANTO -lisätty alkuperäisistä muistiinpanoistani 10.10.2016

Niinkuin alla mainitsen, niin olin valmistellut muistotilaisuutta varten tämän sivun asiat, mutta 'onneksi' sitten siirtyivät tämän sivun tekemiseen, niin että sain liitettyä kuvia ja alkuperäisdokumentteja mukaan tuonne loppuun.

MUTTA siitä seurasi myös, että kun tämä sivu oli jo valmistunut, niin löysin vasta nyt ennen hautausta muistiinpanoihini alkuun sijoittamani johdannon tai alkusanat ja laitan ne nyt vielä tähän:

* * *

Hyvät ystävät, se, mitä nyt muistelen Päivin elämäntyöstä, on vain työtoverin näkökulma ja kokemukset, muistot. Meillä jokaisella on kuitenkin oma liittymämme jokaiseen ihmiseen. Tärkein ja merkittävin on aina puolison, lasten, lastenlasten ja sitten edelleen on sukulaisten, ystävien jne. Teillä jokaisella on oma yhteinen taipaleenne Päivin kanssa ja siitä kuulimme...

Itse koko työurani seurakuntatyössä toimineena olen usein kokenut epäsäännöllisessä ja paljon voimia vaativassa työssä vaikeutta sovittaa työn ja perheen tarpeet yhteen erityisesti lasten, koska lapset tarvitsevat vanhempien huomion, rakkauden, ajan elämänsä kasvualustaksi. - Muistan aina ja - koetin pitää mielessäsi vuosien varrella sen - miten kerran ensimmäisessä seurakunnassani vietettiin yli 30v toimineen vanhan kirkkoherran läksiäisiä uudenvuodenaattoiltana paukkuvan pakkasen vallitessa ulkona. Pieni kirkko oli täyteen ahdettu ja kaikkien työntekijäperheiden piti olla lastensa kanssa läsnä tupaten täynnä olevassa kirkossa.
Koska kirkkoherra oli ollut niin pitkään samassa seurakunnassa, niin kaikki eri tahot halusivat pitää puheita ja muistella vuosikymmeniä ja tilaisuus pitkittyi ja pitkittyi. Koska oli kylmä talvi, niin kaikilla oli paksut talvivaatteet kirkkoon tultaessa eikä ollut naulakkotiloja. Kuumahan siinä tuli...
Tilaisuuden edelleen jatkuessa, panin merkille, että hikinen 3-4 vuotias poikamme supisi jotain siellä ahtaan penkin välissä pyöriessään... kumarruin ja kuuntelin, mitä hän sanoi:
"...päästä meidät tästä pahasta!"
Lapsi oli vilpitön, tiesi mistä pitää apua pyytää... se oli hänen todellisuutensa tilaisuudesta.
- Koitin sitten auttaa häneltä päällysvaatteita pois ja lohdutella, että kyllä tämä varmaan kohta päättyy. :)

* * *

YSTÄVÄN JA TYÖTOVERINI PÄIVIN MUISTOKSI

Olin varautunut puhumaan muistotilaisuudessa, mutta runsaan ohjelman vuoksi ehdotin, että kirjoitan muistopuheen nettiin, josta kaikki voivat sen lukea rauhassa ja se jää olemaan.

Päivi

* * *

Olin muuttanut perheineni Järvenpäähän 1.6.1974, kun minut oli valittu kappalaisen virkaan. Työaloinani olivat pyhäkoulutyö ja diakoniatyöstä laitosten osuus.

Sydämellinen esimieheni Mauno Airola perehdytti minua diakoniatyön laitosten, vanhainkodin ja sen sairasosaston, Ohkolan sairaalan, suojakoti Toivontuvan ym. työhön. Kuulin silloin ensimmäisen kerran Päivi Virtasen työstä, miten se oli alkanut diakonian laitosten parissa ja muistelen Manun kertoneen näin.

PÄIVIN TYÖN ALKU JÄRVENPÄÄSSÄ

Päivi oli käynyt Vanhankylänniemessä Vanhankodin sairasosastolla katsomassa jotain naapuriaan. Päivi oli istunut siellä naapurin vuoteen vierellä useampana päivänä kolmen hengen huoneessa. Oli jutellut ja lukenut jotain kirjaa, josta naapuri oli pitänyt. - Sitten eräänä päivänä Päivi oli ollut pois lähdössä, niin oven suussa olevalla vuodepaikalla oleva toinen potilas oli kuunnellut, miten Päivi luki siellä naapurilleen.
Potilas oli sanonut pois lähtevälle Päiville: "Lue minullekin, minä maksan sinulle!"

Päivi oli lukenut seuraavalla kerralla ja tajunnut miten tärkeätä vaihtelua ja lohtua se lukeminen oli tälle kroonikko-osastolla olevalle pitkäaikaissairaalle. Päivin sydän oli avautunut näkemään ja ymmärtämään sairaalavuoteessa pysyvästi makaavien potilaiden kontaktin ja lähimmäisen tarpeen.

TYÖ LAAJENI

Manu kertoi, että Päivi oli ruvennut käymään säännöllisesti eri huoneissa ja etsimään ja kohtaamaan ihmisiä, jotka olivat kontaktin, kohtaamisen tarpeessa. Näin kuulemani mukaan tästä toiminnasta oli tullut jo työ, koska se oli niin toistuvaa ja laajenevaa... Sen vuoksi Päivillä ei ollut enää aikaa käydä muualla työssä ja seurakunta palkkasi hänet osatoimisena tähän työhön. - Diakonian kenttähän oli niin laaja, ettei vakituisilla diakoniatyöntekijöillä ollut aikaa pelkästään laitoksissa olevien ihmisten johdonmukaiseen, järjestelmälliseen ja toistuvaan kohtaamiseen.

Tässä vaiheessa sitten tutustuin Päiviin ja hänen työhönsä. Päivi toimi näin myös muille seurakuntalaisille ja vapaaehtoisille silmien avaajana ja tien raivaajana tämänkaltaiseen vapaaehtoistyöhön.

Helmi Luomi, yksi seurakuntamme aktiivisimpia ja työteliäimpiä maallikoita, oli yhdessä Päivin ja sisar Lahjan kanssa perustanut Höplänperän 'yhdistyksen', joka kohtasi ihmisiä niin kaatopaikan tilapäismajoissa kuin sairaaloissa, suojakoti Toivontuvalla jne...

HELMIN KERTOMAA

Helmi kertoi minulle, miten hän ensimmäise kerran lähti yhdessä Päivin kanssa Vanhankylänniemeen Vanhainkodin sairasosastolle. He olivat astuneet potilashuoneeseen, jossa oli kolme sänkyä. Helmi oli tuijottanut niitä sänkyjä, jokaisessa makasi yksi ihminen, liikkumattomana, silmät kiinni... Helmi kertoi, että hän oli katsonut lähes kauhuissaan, että ''nämä ihmisethän ovat kuolleita, miten ne ovat vielä tässä huoneessa eikä heitä ole viety pois..."
Sitten Päivi oli mennyt ensimmäisen luokse, kumartunut sängyssä makaavan ihmisen puoleen, kuiskannut hänen korvaansa jotain ja hiljaa silittänyt hänen tukkaansa... Yht'äkkiä tämä ihminen olikin kääntänyt päänsä Päivinpuoleen ja ruvennut hiljaa puhumaan jotakin Päiville... Päivi oli hetken aikaa jutellut tämän ihmisen kanssa. Sen jälkeen hän oli mennyt seuraavan liikkumattoman sänkypotilaan luokse, oli hiljaa tervehtinyt ja ruvennut laulamaan jotain tuttua laulua tämän ihmisen korvaan. Silloin ihminen oli havahtunut ja alkanut heti laulaa yhdessä Päivin kanssa.... lopulta Päivi oli mennyt kolmannen luokse ja taas jollain tavalla saanut kontaktin tähän ihmiseen.

RAKKAUDEN VOIMA

Helmi oli tuijottanut tätä sivusta ja sanoi, että nämä kolme ihmistä joita hän oli luullut kuolleiksi, olivat 'heränneet henkiin ja elämään' Päivin kosketuksesta, äänestä, tavasta etsiä ja luoda kontaktia lähimmäiseensä.
Päivillä oli kohtaamisen ja hiipuvan elämän kipinän löytämisen ja sen lepattavan liekin palamaan puhaltamisen armolahja...

Tämän saman minä näin, kun yhdessä Päivin kanssa kiersimme jakamassa ehtoollista siellä potilashuoneissa.

Päivi nimittäin nosti näiden pitkäaikaissairaiden, kroonikkopotilaiden aseman ja oikeudet yleiseen tietoisuuteen. Istuin välillä yhdessä Päivin kanssa jossain työneuvottelussa tai diakoniatoimikunnan kokouksessa, jossa keskusteltiin näiden ihmisten asemasta ja oikeuksista.
Mieliala oli vähän sellainen, että no, ne ovat siellä ja niiden kuuluu olla siellä eikä meidän tarvitse siitä enempää huolehtia, niillähän on hoitajat eivätkä ne muuta tarvitse, korkeintaan, jos joku tekee kuolemaa, niin pappi voisi käydä antamassa ehtoollista...

Päivi oli ponteva, sairaalassa kuukausi- ja vuosikaupalla makaavien ystäviensä puolesta puhuja. Hän oli hyvin herkästä luonteestaan huolimatta teräksenluja taistelija tarvittaessa - ei itsensä - vaan sairaiden ystäviensä puolesta.
Muistan, miten Päivi käytti pontevan puheenvuoron, jossa hän selitti, että se vuodesta toiseen vuoteessa makaaminen, se ei ole helppoa, vaan se on "SAIRAAN TYÖTÄ", se on tälle heikolle ihmiselle työtä, tauotonta ja vapaapäivätöntä työtä, joka vie sairaan kaikki voimat!"

SAIRAIDEN OIKEUDET

Sitten Päivi jatkoi pontevasti, että nämä sairaat ihmiset ovat seurakunnan jäseniä. Hän kysyi: "Mitä seurakunta tekee heidän hyväkseen? Heille ei ole mahdollista tulla kirkkoon joka sunnuntai niinkuin meillä muilla seurakunnan jäsenillä! Heille kuuluu sama oikeus ehtoolliseen ja seurakuntayhteyteen kuin muillakin seurakunnan jäsenillä on."

Tästä lähti liikkeelle sitten - ei viimeisen ehtoollisen jakaminen - vaan oikeus ehtoollisen viettoon säännöllisin väliajoin, jollaiseksi yhdessä Päivin kanssa suunnittelimme kerran kuukaudessa tapahtuvan ehtoolliskierron. Päivi keskusteli myös henkilökunnan kanssa tästä ja saatiin lupa siihen ja se katsottiin vähitellen sairasosaston normaaliksi toiminnaksi.

Ne potilaat, jotka pystyivät istumaan potilastuoleissa yhteisessä seurusteluaulassa, jossa he ruokailivatkin, niin heille pidettiin lyhyt ehtoollisliturgia
- virsi 2-3 säkeistöä jostain tutusta virrestä "Oi Jeesus lähde autuuden" tai "Ei mikään niin voi virvoittaa..." kesällä suvivirrestä tai joulunaikaan "Maa on niin kaunis"
- Lyhyt Raamatun jae, pari lausetta siitä ja sitten se tutuin synnintunnustus "Oi sinä kaikkein armollisin..."
- Isä Meidän -rukous
- Ehtoollisen asetussanat
- Ehtoollisen jako
- Päästösanat
- Herran siunaus
- Loppuvirsi 1-2 säkeistöä

Päivi kutsui mukaan tuohon hetkeen myös henkilökuntaa ja toisinaan joku osallistuikin virsiin ja ehtoolliseen.
Tämän ajan jo ruokailun ajan tuoleissaan istuneet potilaat vielä jaksoivat olla ja sitten heidän täytyi päästä takaisin sänkyyn.

KIERTO POTILASHUONEISSA

Sitten lähdimme huone huoneelta yhdessä Päivän kanssa kulkemaan. Päivi kulki edellä kynttilän jalkaa kantaen "valon viejänä" ja minulla oli käsissäni ehtoollismalja ja leipärasia, kainalossa käsikirja. Potilashuoneessa henkilökunta oli etukäteen kysellyt, että kuka haluaa ehtoollista ja meillä oli tuo lista.
Tervehdittiin tietysti jokaista hereillä olevaa potilasta ja muutamat nähdessään papin valkoiset liperit, ymmärsi mistä on kysymys ja halusi ehtoollisen, vaikka ei ollut hoitajille antanut nimeään listaan.

Huoneessa vielä yksinkertaistettiin toimitusta, mutta 1 virren säkeistö, lyhyt tuttu synnintunnustus, Isä Meidän, asetussanat, ehtoollisen jako, Herran siunaus ja virren säkeistö.

Näen vieläkin 'sieluni silmillä', miten Päivi kynttilää kantaen sakramenttia viemässä oli todellinen *valon tuoja' näiden ihmisten elämään...lämpö, rakkaus, vuorovaikutus olivat todellisuutta Päivin kautta näille ihmisille.

Myöhemmin Ammattikoulun puutyöosastolla tehtiin alttarivaunu, jonka sisällä kaapissa olivat ehtoollistarvikkeet ja nostettuna siihen kansitasolle, krusifiksi, kynttilä, leipä ja viini olivat kuin 'kirkon alttari' olisi pysähtynyt hetkeksi vuoteen vierelle.

JOITAIN TAPAAMISIA

Kerran eräs eräs potilas oli ollut aivan ääneti, kun ehtoollista jaettiin, mutta sen saatuaan hän tokaisi: 'A vot, oli hyvää!'

Monet kiittelivät sydämensä pohjasta, että heille tuotiin ehtoollinen. Silloin tuli aina itselle 'syyllinen' olo, että miten kiittämätön olen itse kaikesta, minkä keskellä saan terveenä joka päivä elää ja näille ihmisille ehtoollinen kerran kuukaudessa oli suuri ilon aihe!

Päivillä oli tapana normaalisti poiketessaan jokaisessa huoneessa tervehtimässä, juttelemassa, soittamasssa kasettinauhurillaan jonkin hengellisen laulun - tai virren, hän jätti aina pöydlle pienen kukan puutarhastaan tai tien pientareelta kerättynä.
Hän kertoi, että oli pitkät ajat poikennut näin tervehtimässä, viemässä kukan erään miehen huoneessa. Mies ei koskaan ollut vastannut hänen tervehdykseensä, ei sanonut sanaakaan, mutta Päivi kävi säännöllisesti tässä huoneessa, koska hän huolehti jokaisesta samalla tavalla.
Kerran Päivillä oli ollut kiire tullessaan sairaalaan tai ei ollut sopivia kukkia saatavana ja hän poikkesi huoneissa ilman kukan jättämistä. - Päivi oli poikennut myös tämän miehen huoneessa.
Päivi oli menossa pois tämän miehen huoneesta - silloin mies oli avannut suunsa: 'Et jättänytkään kukkasta!' Päivi oli hämmästynyt ja kertonut, ettei nyt ole mukana. - Se kukkanen oli ollut tärkeä asia heidän tapaamisessaan ...yhteys oli löytynyt, vaikka sanoja ei oltu lausuttu.

Kerran jo kylmien ilmojen tultua Päivi oli veneellä soutanut Seurakuntaopiston rannasta suoraan vastapäätä olevan Vanhankylänniemen rantaan - matka oli soutaen lyhyt.
Oli kuitenkin jo syksyn pakkanen. Kun Päivin piti lähteä käyntiensä jälkeen kotiin, niin kas, Tuusulanjärvi olikin jo jäässä, niin että hänen täytyi kävellä 5 km matka järven pohjoispään ympäri kotiin opistolle.

OHKOLAN KERHO

Päivi ei käynyt pelkästään näissä potilashuoneissa erikseen, vaan Ohkolan sairaalan kroonikko-osastolla hän piti kerhoa siten, että kaikki jotka halusivat, tulivat seurusteluaulaan, osa tuotiin vuoteellaan siihen kerhoon. Päivillä oli tämä taito saada ihmisen 'elämän liekki palamaan' Päivi ei esittänyt ohjelmaa Ohkolan kerhon kokoontumisessa, vaan potilaat itse toivat ohjelman... Päivi oli onnistunut luomaan vuorovaikutuksellisen kontaktin, jossa jokaisella kerholaisella oli jotain, minkä hän teki, sanoi, lauloi, kertoi tms., jolla potilas oli tärkeä toisille, hän ei ollut vain avuton 'kohde - vaan tärkeä toimija.

OHKOLAN PERHELEIRI

Päivin ennakkoluuloton toiminta ja ideat muuttivat potilaiden elämää. Päivi keksi, että nämä vuosikaudet Ohkolan sairaalassa olleet potilaat tarvitsevat viikonloppuleirin, joka tuo heille odotettua vaihtelua kerran kesässä. Päivi alkoi sitkeästi järjestellä sitä, vaikka moni henkilökunnasta oli epäillyt, että onnistuuko tuollainen. Päivi kutsui tuttavapiiristään avustajaksi sopivia ystäviä, niin että jokaiselle 'leiriläiselle' oli oma avustaja koko leirin ajaksi.

Leiri pidettiin Seurakuntaopistolla. Leiriläiset tulivat Ohkolasta Opistolle yleensä ambulanssilla vuoteissaan tai pyörätuolissa. He majoittuivat omiin huoneisiinsa avustajan kanssa ja sitten tulivat avustajan auttamana Amerikan halliin ja ruokasaliin... välillä käytiin ulkonakin, jos mahdollista.
Potilaille jo tämä ympäristön vaihdos, Opiston kaunis luonto järven rannalla, uusi oma huone ym. olivat elämys samojen seinien tuijottamisen sijasta.

Kun ruokailu alkoi, niin jokainen sai itse ottaa, jos pystyi, seisovasta kauniisti katetusta pöydästä haluamansa ruuat, annoksen ja avustaja auttoi syömisessä. Joku heistä oli sanonut, että '...tämä on juhlaa, me olemme kuin tavalliset ihmiset, kun saamme itse valita ruokamme tarjoilupöydästä, joka on katettu meitä varten...', eikä vain tuoda käytävältä kärrystä valmista samaa annosta jokaiselle.

Leiri kesti lauantaista puolesta päivästä sunnuntai-ltapäivään ja sitten palattiin Ohkolaan samalla tavalla kuin oli tultukin. - Vuoden kohokohta oli eletty.

KAATOPAIKAN MIEHET

Päivi kävi yhdessä muutaman ystävänsä kanssa tervehtimässä vanhalla kaatopaikalla, kukkulan rinteen pienen metsän suojassa asuvia miehiä, jotka olivat itse koonneet sinne kaatopaikan tavaroista pienen asumuksen. Kaupungin terveydenhoitaja kävi myös siellä. Heillä ei ollut kattohuopaa tai peltiä sujaksi sateella. Seurakunnan diakoniatoimikunta maksoi sen 'alkoholistien auttamiseksi' määrätyistä testamenttivaroista.
Päivi kutsui heitä joskus myös kotiinsa.

Sitten kerran kesäkuussa Päivi tuli kertomaan, että kaatopaikan miehet haluaisivat tulla kirkkoon, mutta sanoivat, etteivät he voi tulla, sillä he haisevat niin pahalle, että heidät katsotaan ulos kirkosta, vaikka olisivat aivan siellä takapenkissä.

Päivi kysyi ystäviensä kanssa, että voisinko diakoniapappina tulla pitämään jumalanpalveluksen siellä kaatopaikalla, jotta miehet voisivat toiveittensa mukaan päästä mukaan yhteiseen jumalanpalvelukseen. Olin tottunut siihen, että Päivillä oli aina sydän mukana kaikessa, mitä hän teki ja sanoin että tehdään niin. Niinpä eräänä kauniina, kirkkaana kesäsunnuntaina kirkon jumalanpalveluksen jälkeen mentiin yhdessä Päivin ja muutaman avustajan kanssa kaatopaikalle, kiivettiin sinne kukkulan laelle. Mukana oli muutama virsikirja, kirkkokahvit korissa, kynttilä alttaria varten.
Tuuli oli sen verran kova, että kynttilän liekki ei palanut ja liperit liehuivat tuulessa jumalanpalvelusta toimittaessani. Lopuksi sitten juotiin kirkkokahvit, hyvästeltiin ja lähdettiin kotiin.

Päivillä oli muilla kerroilla kaatopaikalla käydessään aina se kasettinauhuri, josta soitti hengellistä musiikkia miehille. Suosituin oli "Vain yksin Jeesus, Hän mulle riittävi..." Miehet ristivät sen Kaatis-iskelmäksi.

klikkaa...

Puolen vuotta myöhemmin se miehistä, joka oli eniten pyytänyt tätä jumalanpalvelusta, kuoli tulipalossa, jonka joku oli tahallaan sytyttänyt heidän asumukseensa - hoidin hänen hautaamisensa.

SAATTOHOIDON OPASTAJA

Päivi oli työssään tietysti myös saattohoitajana. Eräänä päivänä hän kertoi, että sairaalassa oli eräs poika, joka oli parantumattomasti sairaana nopeasti etenevän syövän kourissa. Poika tiesi selvästi kuolevansa kohta ja halusi tavata minua, sillä hänellä oli asiaa. Olin tavannut hänet rippikoulunsa jälkeen pyhäkoulunopettajien kurssilla.

Menin hänen luokseen ja kirjasin ylös hänen toivomuksensa liittyen hänen kuolemaansa ja hautaamiseen.
Olin tietysti haudannut satoja vainajia jo ennen tätä, mutta nuoren ihmisen tuska, kipu ja elämästä luopuminen, kun koulutoverit jatkavat elämäänsä kohti aikuisuutta ja tulevaisuutta, oli minulle niin voimakas kokemus, että hyvästeltyämme ja lähdettyäni, menin yksin Vanhankylänniemen rantaan itkemään sen tuskan ja kivun pois, mikä pojan kohtaamisessa oli tullut sisimpääni. - Kun hän oli kuollut ja kaikki ohitse, niin olin kulkenut askel askeleelta vaikeimman saattohoidon, kuolevan lapsen, nuoren saattamisen ja sen jälkeen on ollut hyvä seuraavilla kerroilla kulkea niin lähtevän kuin omaisten kanssa tämä tie yhä uudelleen.

Mutta palaan tähän, miten Päivi omalta osaltaan johdatti minua saattohoitajana.

Päivi kertoi, miten poikaa ahdisti tavattomasti tämä nuorena kuoleminen. Päivi oli miettinyt, miten voisi häntä tukea ja antaa jotain sellaista hänelle, että poika voisi sen varassa lähestyä turvallisin mielin kuolemaan.

Kerran hänet tavatessaan ja tästä keskustellessaan Päivi oli kuvaillut lähestyvän kuoleman pojalle suunnilleen näin:
"Kuule, elämä ja sen päättyminen on kuin lapsen kesäinen päivä: Aamulla aurinko on noussut ja lämmittänyt ilman, on ollut hyvä lähteä ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen pihalle ja lähiseudun tutuille paikoille leikkimään ja nauttimaan kesäpäivästä. Puuhaa on monenlaista, kaikkea ehtii tehdä, mitä vain lapsen mielessä liikkuu...aurinko kulkee korkealla pitkän kaarensa ja alkaa vähitellen lähestyä läntistä taivaan rantaa. Mitä pidemmälle päivä kuluu, sitä alemmas aurinko laskee, säteet eivät enää jaksa lämmittää pihalla leikkivää lasta. Väsymys tulee samalla, kun ilma alkaa viiletä ja hämärä laskeutua tienoon ylle. Kun yön pimeys on jo läsnä ja väsynyt lapsi on yksin pihalla....silloin aukeaa kuistin ovi. Sisältä tulvii pimentyneelle pihalle lämmintä valoa oven täydeltä. Isä seisoo ovella ja kutsuu: "Tule lapseni tänne sisälle...täällä on lämmintä ja muutkin perheen jäsenet ja meillä on hyvä olla." - Niin lapsi lähtee Isän kutsuessa avoimesta ovesta lämpimään valoon ja kirkkauteen."

Tämä kuva oli rauhoittanut pojan mielen ja hän saattoi odotella yksityishuoneessaan lähestyvää kuolemaansa, "...päivän leikkien loppumista ja illan hämärtyessä kylmän pimeän keskeltä astua Isän kutsusta avatusta ovesta valoon, lämpöön ja kirkkauteen..."

Lähdön hetki koitti, hoitajat olivat hänen luonaan, kun elämä alkoi sammua. Vaikeaksi käynyt hengitys viimein pysähtyi. - Hetken päästä poika oli avannut vielä silmänsä, katsonut ylös huoneen katon ja seinän yhtymäkohtaan, hymyillyt onnellisena ja sitten sulkenut silmänsä.

Päivin antama kuva elämän päättymisestä, kuolemasta oli myöhemmin lohduksi hyvin monille lähteville ja omaisille.

PÄIVI TIENRAIVAAJANA JA TYÖTOVERINA

Muistoja löytyisi varmaan vielä monia, mutta kaikkea ei ole tarpeen kertoa. Nämä ovat mielestäni muutamia tärkeimpiä, jotka kertovat Päivistä ja hänen työstään kärsivien ihmisten hyväksi.

Sen haluan kuitenkin vielä kertoa, että vaikka Päivillä oli tavattoman syvä työmoraali ja ote työssään ja hän puolusti voimakkaasti kaikkia sairaita, niin suhteessa työtoveriin hän aina kysyi hyvin hienotunteisesti minulta/diakoniapapilta... olisi tällainen ajatus, tarve, mitä sinä ajattelet, miten suhtaudut, voisitko sinä olla mukana... jne.
Hän ei koskaan pakottanut tai vaatinut työtoveriaan, vaan kertoi asian, näkemyksensä ja kysyi sitten, että mitä mieltä toinen on...

YHTEINEN TYÖNÄKY

Teimme monta vuotta läheistä yhteistyötä Päivin kanssa. Meillä oli samanlainen näkemys ihmisestä, ihmisen oikeuksista, meidän velvollisuudestamme kantaa sairauden, yksinäisyyden, erilleen yhteyksistä joutuneen elämänosaa ja tehdä voitavamme, jotta seurakunnan yhteys olisi heille todellisuutta eikä sitä estettäisi heiltä.

Kun Päivi sitten kertoi muutosta Sipooseen ja että hän jättää tehtävänsä Järvenpään seurakunnassa, se tuntui raskaalta tiedolta, ei olisi halunnut luopua hyvästä työtoverista ja toisaalta oli huoli, että miten näiden ihmisten hoitaminen sen jälkeen, kuka jatkaa työtä...
No kaikki järjestyi ja työ jatkui osana diakoniatyötä...

Sivun lopussa on pdf-artikkelit srk:n 50v juhlakirjasta, jossa on kerrottu näistä työaloista, Päivistä ja hänen työtovereistaan...

* * *

Tapasimme Päivin kanssa silloin tällöin Sipoon kirkossa, kun kävin yhdessä tyttäremme perheen lasten kanssa siellä, sillä lasten ja lastenlasten kanssahan me isovanhemmat mielellämme vietämme aikaamme.

- - - -

PÄIVIN MUISTELMAT

Päivi oli jättänyt minulle kirjoittamansa kertomukset kohtaamistaan 'toisenlaisista aarteista', ihmisistä, joiden elämä olisi jäänyt kokonaan unhoon eikä kukaan olisi muistanut heitä, ellei Päivi olisi etsinyt heidät ja luonut kontaktia ja kuunnellut heidän elämänsä tarinan ja selviämisen aina sairauden ja unohduksen vuosiin asti.

Olin kysynyt Päiviltä, että saanko julkaista niitä netissä ja Päivi antoi luvan. Monet nettiprojektini veivät kuitenkin aikani niin, että 'siihen pinoon' en ollut vielä koskenut. Sitten Päivi soitti, että hän on kerännyt ja kirjoittanut ne kirjaksi ja että voisinko välittää tuntemilleni ihmisille verkostoissani tietoa kirjasta.
Lupasin ilolla ottaa niitä ja viedä asiaa eteenpäin. Kun esitteet tulivat, niin skannasin ja tein pdf-tiedoston ja laitoin ne kotisivumme alkuun ja lähetin sähköpostissa linkkiä muutamille tai jos ei ollut nettiä, niin toimitin paperin.

"Lauluja heiltä,
jotka kaikki
ovat unohtaneet..."
Työtoverini
Päivi Virtasen
uusimman
kirjan
ennakkotilaus

Siinä vaiheessa Päivi ei vielä kertonut sairaudestaan, mutta huomasin, että hänellä oli vähän vaikea olla.

Sitten hän soitti myöhemmin ja kutsui käymään, kertoi sairautensa vaiheen ja sanoi, että haluaa vielä tavata.
Sitten samana päivänä aamulla, kun oli sovittu, Päivi soitti ja pyysi, että tulisin tuntia myöhemmin, kun Isä Johannes tulee antamaan hänelle ehtoollista ja... olisi ekumeeninen tapaaminen. Menin silloin ja oli ilo olla yhdessä isä Johanneksen kanssa Päivin luona, koska olemme isä Johanneksen kanssa tutut jo nuoruusvuosilta.
Päivi muisteli joitakin asioita yhteisiltä vuosiltamme, hän oli kokenut työvuodet Järvenpään seurakunnassa hyvinä työvuosina ja olivat minusta onnellista aikaa hänen työurallaan ja olen iloinen, että Järvenpään seurakunta sai pitää Päivin työntekijänään.

Kun Päivi puhui lähestyvästä lähdöstään ja Kimmon tapaamisesta..., niin kerroin Päiville hänen tapaamisistaan ja saattohoidostaan tämän syöpään kuolevan pojan kanssa. - Päivi ei ollenkaan muistanut sitä. (Jeesus sanoikin, että viimeisellä tuomiolla oikealla puolella olevat sanovat: Herra milloin me näimme...."
Kerroin Päiville sen kuvauksen kotioven aukeamisesta, mitä se merkitsi tälle pojalle - ja nyt hän Päivi saa itse käydä siitä ovesta, täältä pimenevän elämän illan pihalta Isän avaamasta ovesta valoon ja lämpöön ja siellä Kimmo ...ja se poikakin, jota hän saattoi tuolle ovelle... ovat jo odottamassa...

Lauloimme Isä Johanneksen kanssa yhdessä Kimmon ja Päivin vihkivirrestä

1. Oi Jeesus, kiitos nimellesi sun,
kun pyhille soit levon siunatun
ja rauhan jälkeen tuskan, taistelun. Halleluja!

2. Sä olit voima heidän matkallaan
ja kallio, kun riehui myrskyt maan.
Yön halki loistit heidän valonaan. Halleluja!

3. Suo heidän tietään meidän vaeltaa, taas nosta taistelussa uupuvaa,
suo voiton kruunu meidän saavuttaa. Halleluja!

4. Oi yhteyttä kaikkein pyhien, me vaivassa, he maassa autuuden.
On seurakunta pyhä, yhteinen.
Halleluja!

5. Jo täällä tuskassa ja vaivassa
soi kaukaa voitonvirsi taivaasta.
Se antaa meille voimaa Herrassa. Halleluja!

6. Niin koittaa päivä uusi, loistava,
kun Herraa saapuu kirkkaudessa
ja pyhät liittyy pyhiin taivaassa. Halleluja!

7. Ja valtamerten ääriltä ja maan he käyvät juhlaan arvaamattomaan.
Soi Jumalalle kiitos ainiaan.

Halleluja!

virsi 142

klikkaa...

Viimeisen tapaamisen yhteydessä oli koskettavaa nähdä ja kuulla, millaisella rakkaudella te hoiditte Päivin loppuun asti, vaikka suru oli samalla sydämessänne... Päivi iloitsi teistä kaikista ja toisti sen moneen kertaan keskustelumme aikana...

* * *

SEURAKUNNAN 50v JUHLAKIRJASSA:

Päivistä ja
laitostyöstä
klikkaa...pdf

Päivistä ja
päihdetyöstä
klikkaa...pdf

* * *

Paluu Jaakon seurakuntayhteyksien sivulle

PALUU ETUSIVULLE