Niinkuin alla mainitsen, niin olin valmistellut muistotilaisuutta
varten tämän sivun asiat, mutta 'onneksi' sitten siirtyivät tämän sivun
tekemiseen, niin että sain liitettyä kuvia ja alkuperäisdokumentteja
mukaan tuonne loppuun.
MUTTA siitä seurasi myös, että kun tämä sivu oli jo valmistunut, niin
löysin vasta nyt ennen hautausta muistiinpanoihini alkuun sijoittamani
johdannon tai alkusanat ja laitan ne nyt vielä tähän:
* * *
Hyvät ystävät, se, mitä nyt muistelen
Päivin elämäntyöstä, on vain työtoverin näkökulma ja kokemukset,
muistot. Meillä jokaisella on kuitenkin oma liittymämme jokaiseen
ihmiseen. Tärkein ja merkittävin on aina puolison, lasten, lastenlasten
ja sitten edelleen on sukulaisten, ystävien jne. Teillä
jokaisella on oma yhteinen taipaleenne Päivin kanssa ja siitä
kuulimme...
Itse koko työurani seurakuntatyössä toimineena olen usein kokenut
epäsäännöllisessä ja paljon voimia vaativassa työssä vaikeutta sovittaa
työn ja perheen tarpeet yhteen erityisesti lasten, koska lapset
tarvitsevat vanhempien huomion, rakkauden, ajan elämänsä
kasvualustaksi. - Muistan aina ja - koetin pitää mielessäsi vuosien
varrella sen - miten kerran ensimmäisessä seurakunnassani vietettiin yli
30v toimineen vanhan kirkkoherran läksiäisiä uudenvuodenaattoiltana
paukkuvan pakkasen vallitessa ulkona. Pieni kirkko oli täyteen ahdettu
ja kaikkien työntekijäperheiden piti olla lastensa kanssa läsnä tupaten
täynnä olevassa kirkossa.
Koska kirkkoherra oli ollut niin pitkään samassa seurakunnassa, niin
kaikki eri tahot halusivat pitää puheita ja muistella vuosikymmeniä ja
tilaisuus pitkittyi ja pitkittyi. Koska oli kylmä talvi, niin kaikilla
oli paksut talvivaatteet kirkkoon tultaessa eikä ollut naulakkotiloja.
Kuumahan siinä tuli...
Tilaisuuden edelleen jatkuessa, panin merkille, että hikinen 3-4
vuotias poikamme supisi jotain siellä ahtaan penkin välissä
pyöriessään... kumarruin ja kuuntelin, mitä hän sanoi:
"...päästä meidät tästä pahasta!"
Lapsi oli vilpitön, tiesi mistä pitää apua pyytää... se oli hänen
todellisuutensa tilaisuudesta.
- Koitin sitten auttaa häneltä päällysvaatteita pois ja lohdutella,
että kyllä tämä varmaan kohta päättyy. :)
* * *
YSTÄVÄN JA TYÖTOVERINI PÄIVIN MUISTOKSI
Olin varautunut puhumaan muistotilaisuudessa, mutta runsaan ohjelman
vuoksi ehdotin, että kirjoitan muistopuheen nettiin, josta kaikki
voivat sen lukea rauhassa ja se jää olemaan.
* * *
Olin muuttanut perheineni
Järvenpäähän 1.6.1974, kun minut oli valittu kappalaisen virkaan.
Työaloinani olivat pyhäkoulutyö ja diakoniatyöstä laitosten osuus.
Sydämellinen esimieheni Mauno Airola perehdytti minua diakoniatyön
laitosten, vanhainkodin ja sen sairasosaston, Ohkolan sairaalan,
suojakoti Toivontuvan ym. työhön. Kuulin silloin ensimmäisen kerran
Päivi Virtasen työstä, miten se oli alkanut diakonian laitosten parissa
ja muistelen Manun kertoneen näin.
PÄIVIN TYÖN ALKU JÄRVENPÄÄSSÄ
Päivi oli käynyt Vanhankylänniemessä Vanhankodin sairasosastolla
katsomassa jotain naapuriaan. Päivi oli istunut siellä naapurin vuoteen
vierellä useampana päivänä kolmen hengen huoneessa. Oli jutellut ja
lukenut jotain kirjaa, josta naapuri oli pitänyt. - Sitten eräänä
päivänä Päivi oli ollut pois lähdössä, niin oven suussa olevalla
vuodepaikalla oleva toinen potilas oli kuunnellut, miten Päivi luki
siellä naapurilleen.
Potilas oli sanonut pois lähtevälle Päiville: "Lue minullekin, minä
maksan sinulle!"
Päivi oli lukenut seuraavalla kerralla ja tajunnut miten tärkeätä
vaihtelua ja lohtua se lukeminen oli tälle kroonikko-osastolla olevalle
pitkäaikaissairaalle. Päivin sydän oli avautunut näkemään ja
ymmärtämään sairaalavuoteessa pysyvästi makaavien potilaiden kontaktin
ja lähimmäisen tarpeen.
TYÖ LAAJENI
Manu kertoi, että Päivi oli ruvennut käymään säännöllisesti eri
huoneissa ja etsimään ja kohtaamaan ihmisiä, jotka olivat kontaktin,
kohtaamisen tarpeessa. Näin kuulemani mukaan tästä toiminnasta oli
tullut jo työ, koska se oli niin toistuvaa ja laajenevaa... Sen vuoksi
Päivillä ei ollut enää aikaa käydä muualla työssä ja seurakunta
palkkasi hänet osatoimisena tähän työhön. - Diakonian kenttähän oli
niin laaja, ettei vakituisilla diakoniatyöntekijöillä ollut aikaa
pelkästään laitoksissa olevien ihmisten johdonmukaiseen,
järjestelmälliseen ja toistuvaan kohtaamiseen.
Tässä vaiheessa sitten tutustuin Päiviin ja hänen työhönsä. Päivi toimi
näin myös muille seurakuntalaisille ja vapaaehtoisille silmien avaajana
ja tien raivaajana tämänkaltaiseen vapaaehtoistyöhön.
Helmi Luomi, yksi seurakuntamme aktiivisimpia ja työteliäimpiä
maallikoita, oli yhdessä Päivin ja sisar Lahjan kanssa perustanut
Höplänperän 'yhdistyksen', joka kohtasi ihmisiä niin kaatopaikan
tilapäismajoissa kuin sairaaloissa, suojakoti Toivontuvalla jne...
HELMIN KERTOMAA
Helmi kertoi minulle, miten hän ensimmäise kerran lähti yhdessä Päivin
kanssa Vanhankylänniemeen Vanhainkodin sairasosastolle. He olivat
astuneet potilashuoneeseen, jossa oli kolme sänkyä. Helmi oli
tuijottanut niitä sänkyjä, jokaisessa makasi yksi ihminen,
liikkumattomana, silmät kiinni... Helmi kertoi, että hän oli katsonut
lähes kauhuissaan, että ''nämä ihmisethän ovat kuolleita, miten ne ovat
vielä tässä huoneessa eikä heitä ole viety pois..."
Sitten Päivi oli mennyt ensimmäisen luokse, kumartunut sängyssä
makaavan ihmisen puoleen, kuiskannut hänen korvaansa jotain ja hiljaa
silittänyt hänen tukkaansa... Yht'äkkiä tämä ihminen olikin kääntänyt
päänsä Päivinpuoleen ja ruvennut hiljaa puhumaan jotakin Päiville...
Päivi oli hetken aikaa jutellut tämän ihmisen kanssa. Sen jälkeen hän
oli mennyt seuraavan liikkumattoman sänkypotilaan luokse, oli hiljaa
tervehtinyt ja ruvennut laulamaan jotain tuttua laulua tämän ihmisen
korvaan. Silloin ihminen oli havahtunut ja alkanut heti laulaa yhdessä
Päivin kanssa.... lopulta Päivi oli mennyt kolmannen luokse ja taas
jollain tavalla saanut kontaktin tähän ihmiseen.
RAKKAUDEN VOIMA
Helmi oli tuijottanut tätä sivusta ja sanoi, että nämä kolme ihmistä
joita hän oli luullut kuolleiksi, olivat 'heränneet henkiin ja
elämään' Päivin kosketuksesta, äänestä, tavasta etsiä ja luoda
kontaktia lähimmäiseensä.
Päivillä oli kohtaamisen ja hiipuvan elämän kipinän löytämisen ja sen
lepattavan liekin palamaan puhaltamisen armolahja...
Tämän saman minä näin, kun yhdessä Päivin kanssa kiersimme jakamassa
ehtoollista siellä potilashuoneissa.
Päivi nimittäin nosti näiden pitkäaikaissairaiden, kroonikkopotilaiden
aseman ja oikeudet yleiseen tietoisuuteen. Istuin välillä yhdessä
Päivin kanssa jossain työneuvottelussa tai diakoniatoimikunnan
kokouksessa, jossa keskusteltiin näiden ihmisten asemasta ja
oikeuksista.
Mieliala oli vähän sellainen, että no, ne ovat siellä ja niiden kuuluu
olla siellä eikä meidän tarvitse siitä enempää huolehtia, niillähän on
hoitajat eivätkä ne muuta tarvitse, korkeintaan, jos joku tekee
kuolemaa, niin pappi voisi käydä antamassa ehtoollista...
Päivi oli ponteva, sairaalassa kuukausi- ja vuosikaupalla makaavien
ystäviensä puolesta puhuja. Hän oli hyvin herkästä luonteestaan
huolimatta teräksenluja taistelija tarvittaessa - ei itsensä - vaan
sairaiden ystäviensä puolesta.
Muistan, miten Päivi käytti pontevan puheenvuoron, jossa hän selitti,
että se vuodesta toiseen vuoteessa makaaminen, se ei ole helppoa, vaan
se on "SAIRAAN TYÖTÄ", se on tälle heikolle ihmiselle työtä, tauotonta
ja vapaapäivätöntä työtä, joka vie sairaan kaikki voimat!"
SAIRAIDEN OIKEUDET
Sitten Päivi jatkoi pontevasti, että nämä sairaat ihmiset ovat
seurakunnan jäseniä. Hän kysyi: "Mitä seurakunta tekee heidän
hyväkseen? Heille ei ole mahdollista tulla kirkkoon joka sunnuntai
niinkuin meillä muilla seurakunnan jäsenillä! Heille kuuluu sama oikeus
ehtoolliseen ja seurakuntayhteyteen kuin muillakin seurakunnan
jäsenillä
on."
Tästä lähti liikkeelle sitten - ei viimeisen ehtoollisen jakaminen -
vaan oikeus ehtoollisen viettoon säännöllisin väliajoin, jollaiseksi
yhdessä Päivin kanssa suunnittelimme kerran kuukaudessa tapahtuvan
ehtoolliskierron. Päivi keskusteli myös henkilökunnan kanssa
tästä ja saatiin lupa siihen ja se katsottiin vähitellen sairasosaston
normaaliksi toiminnaksi.
Ne potilaat, jotka pystyivät istumaan potilastuoleissa yhteisessä
seurusteluaulassa, jossa he ruokailivatkin, niin heille pidettiin lyhyt
ehtoollisliturgia
- virsi 2-3 säkeistöä jostain tutusta virrestä "Oi Jeesus lähde
autuuden" tai "Ei mikään niin voi virvoittaa..." kesällä suvivirrestä
tai joulunaikaan "Maa on niin kaunis"
- Lyhyt Raamatun jae, pari lausetta siitä ja sitten se tutuin
synnintunnustus "Oi sinä kaikkein armollisin..."
- Isä Meidän -rukous
- Ehtoollisen asetussanat
- Ehtoollisen jako
- Päästösanat
- Herran siunaus
- Loppuvirsi 1-2 säkeistöä
Päivi kutsui mukaan tuohon hetkeen myös henkilökuntaa ja toisinaan joku
osallistuikin virsiin ja ehtoolliseen.
Tämän ajan jo ruokailun ajan tuoleissaan istuneet potilaat vielä
jaksoivat olla ja sitten heidän täytyi päästä takaisin sänkyyn.
KIERTO POTILASHUONEISSA
Sitten lähdimme huone huoneelta yhdessä Päivän kanssa kulkemaan. Päivi
kulki edellä kynttilän jalkaa kantaen "valon viejänä" ja minulla oli
käsissäni ehtoollismalja ja leipärasia, kainalossa käsikirja.
Potilashuoneessa henkilökunta oli etukäteen kysellyt, että kuka haluaa
ehtoollista ja meillä oli tuo lista.
Tervehdittiin tietysti jokaista hereillä olevaa potilasta ja muutamat
nähdessään papin valkoiset liperit, ymmärsi mistä on kysymys ja
halusi ehtoollisen, vaikka ei ollut hoitajille antanut nimeään
listaan.
Huoneessa vielä yksinkertaistettiin toimitusta, mutta 1 virren
säkeistö, lyhyt tuttu synnintunnustus, Isä Meidän, asetussanat,
ehtoollisen jako, Herran siunaus ja virren säkeistö.
Näen vieläkin 'sieluni silmillä', miten Päivi kynttilää kantaen
sakramenttia
viemässä oli todellinen *valon tuoja' näiden ihmisten elämään...lämpö,
rakkaus, vuorovaikutus olivat todellisuutta Päivin kautta näille
ihmisille.
Myöhemmin Ammattikoulun puutyöosastolla tehtiin alttarivaunu, jonka
sisällä kaapissa olivat ehtoollistarvikkeet ja nostettuna siihen
kansitasolle, krusifiksi, kynttilä, leipä ja viini olivat kuin 'kirkon
alttari' olisi pysähtynyt hetkeksi vuoteen vierelle.
JOITAIN TAPAAMISIA
Kerran eräs eräs potilas oli ollut aivan ääneti, kun ehtoollista
jaettiin, mutta sen saatuaan hän tokaisi: 'A vot, oli hyvää!'
Monet kiittelivät sydämensä pohjasta, että heille tuotiin ehtoollinen.
Silloin tuli aina itselle 'syyllinen' olo, että miten kiittämätön olen
itse kaikesta, minkä keskellä saan terveenä joka päivä elää ja näille
ihmisille ehtoollinen kerran kuukaudessa oli suuri ilon aihe!
Päivillä oli tapana normaalisti poiketessaan jokaisessa huoneessa
tervehtimässä, juttelemassa, soittamasssa kasettinauhurillaan jonkin
hengellisen laulun - tai virren, hän jätti aina pöydlle pienen kukan
puutarhastaan tai tien pientareelta kerättynä.
Hän kertoi, että oli pitkät ajat poikennut näin tervehtimässä, viemässä
kukan erään miehen huoneessa. Mies ei koskaan ollut vastannut hänen
tervehdykseensä, ei sanonut sanaakaan, mutta Päivi kävi säännöllisesti
tässä huoneessa, koska hän huolehti jokaisesta samalla tavalla.
Kerran Päivillä oli ollut kiire tullessaan sairaalaan tai ei ollut
sopivia
kukkia saatavana ja hän poikkesi huoneissa ilman kukan jättämistä. -
Päivi oli poikennut myös tämän miehen huoneessa.
Päivi oli menossa pois tämän miehen huoneesta - silloin mies oli
avannut suunsa: 'Et jättänytkään kukkasta!' Päivi oli hämmästynyt ja
kertonut, ettei nyt ole mukana. - Se kukkanen oli ollut tärkeä asia
heidän tapaamisessaan ...yhteys oli löytynyt, vaikka sanoja ei oltu
lausuttu.
Kerran jo kylmien ilmojen tultua Päivi oli veneellä soutanut
Seurakuntaopiston rannasta suoraan vastapäätä olevan Vanhankylänniemen
rantaan - matka oli soutaen lyhyt.
Oli kuitenkin jo syksyn pakkanen. Kun Päivin piti lähteä käyntiensä
jälkeen kotiin, niin kas, Tuusulanjärvi olikin jo jäässä, niin että
hänen täytyi kävellä 5 km matka järven pohjoispään ympäri kotiin
opistolle.
OHKOLAN KERHO
Päivi ei käynyt pelkästään näissä potilashuoneissa erikseen, vaan
Ohkolan sairaalan kroonikko-osastolla hän piti kerhoa siten, että
kaikki jotka halusivat, tulivat seurusteluaulaan, osa tuotiin
vuoteellaan siihen kerhoon. Päivillä oli tämä taito saada ihmisen
'elämän liekki palamaan' Päivi ei esittänyt ohjelmaa Ohkolan kerhon
kokoontumisessa, vaan potilaat itse toivat ohjelman... Päivi oli
onnistunut luomaan
vuorovaikutuksellisen kontaktin, jossa jokaisella kerholaisella oli
jotain, minkä hän teki, sanoi, lauloi, kertoi tms., jolla potilas oli
tärkeä toisille, hän ei ollut vain avuton 'kohde - vaan tärkeä
toimija.
OHKOLAN PERHELEIRI
Päivin ennakkoluuloton toiminta ja ideat muuttivat potilaiden elämää.
Päivi keksi, että nämä vuosikaudet Ohkolan sairaalassa olleet potilaat
tarvitsevat viikonloppuleirin, joka tuo heille odotettua vaihtelua
kerran kesässä. Päivi alkoi sitkeästi järjestellä sitä, vaikka moni
henkilökunnasta oli epäillyt, että onnistuuko tuollainen. Päivi kutsui
tuttavapiiristään avustajaksi sopivia ystäviä, niin että jokaiselle
'leiriläiselle' oli oma avustaja koko leirin ajaksi.
Leiri pidettiin Seurakuntaopistolla. Leiriläiset tulivat Ohkolasta
Opistolle yleensä ambulanssilla vuoteissaan tai pyörätuolissa. He
majoittuivat omiin huoneisiinsa avustajan kanssa ja sitten tulivat
avustajan
auttamana Amerikan halliin ja ruokasaliin... välillä käytiin ulkonakin,
jos mahdollista.
Potilaille jo tämä ympäristön vaihdos, Opiston kaunis luonto järven
rannalla, uusi oma huone ym. olivat elämys samojen seinien
tuijottamisen sijasta.
Kun ruokailu alkoi, niin jokainen sai itse ottaa, jos pystyi,
seisovasta kauniisti katetusta pöydästä haluamansa ruuat, annoksen ja
avustaja auttoi syömisessä. Joku heistä oli sanonut, että '...tämä on
juhlaa, me olemme kuin tavalliset ihmiset, kun saamme itse valita
ruokamme tarjoilupöydästä, joka on katettu meitä varten...', eikä vain
tuoda käytävältä kärrystä valmista samaa annosta jokaiselle.
Leiri kesti lauantaista puolesta päivästä sunnuntai-ltapäivään ja
sitten palattiin Ohkolaan samalla tavalla kuin oli tultukin. - Vuoden
kohokohta oli eletty.
KAATOPAIKAN MIEHET
Päivi kävi yhdessä muutaman ystävänsä kanssa tervehtimässä vanhalla
kaatopaikalla, kukkulan rinteen pienen metsän suojassa asuvia miehiä,
jotka olivat itse koonneet sinne kaatopaikan tavaroista pienen
asumuksen. Kaupungin terveydenhoitaja kävi myös siellä. Heillä ei ollut
kattohuopaa tai peltiä sujaksi sateella. Seurakunnan diakoniatoimikunta
maksoi sen 'alkoholistien auttamiseksi' määrätyistä
testamenttivaroista.
Päivi kutsui heitä joskus myös kotiinsa.
Sitten kerran kesäkuussa Päivi tuli kertomaan, että kaatopaikan miehet
haluaisivat tulla kirkkoon, mutta sanoivat, etteivät he voi tulla,
sillä he haisevat niin pahalle, että heidät katsotaan ulos kirkosta,
vaikka olisivat aivan siellä takapenkissä.
Päivi kysyi ystäviensä kanssa, että voisinko diakoniapappina tulla
pitämään jumalanpalveluksen siellä kaatopaikalla, jotta miehet voisivat
toiveittensa mukaan päästä mukaan yhteiseen jumalanpalvelukseen. Olin
tottunut siihen, että Päivillä oli aina sydän mukana kaikessa, mitä hän
teki ja sanoin että tehdään niin. Niinpä eräänä kauniina, kirkkaana
kesäsunnuntaina kirkon jumalanpalveluksen jälkeen mentiin yhdessä
Päivin ja muutaman avustajan kanssa kaatopaikalle, kiivettiin sinne
kukkulan laelle. Mukana oli muutama virsikirja, kirkkokahvit korissa,
kynttilä alttaria varten.
Tuuli oli sen verran kova, että kynttilän liekki ei palanut ja liperit
liehuivat tuulessa jumalanpalvelusta toimittaessani. Lopuksi sitten
juotiin kirkkokahvit, hyvästeltiin ja lähdettiin kotiin.
Päivillä oli muilla kerroilla kaatopaikalla käydessään aina se
kasettinauhuri, josta soitti hengellistä musiikkia miehille. Suosituin
oli "Vain yksin Jeesus, Hän mulle riittävi..." Miehet ristivät sen
Kaatis-iskelmäksi.
klikkaa...
Puolen vuotta myöhemmin se miehistä, joka oli eniten pyytänyt tätä
jumalanpalvelusta, kuoli tulipalossa, jonka joku oli tahallaan
sytyttänyt heidän asumukseensa - hoidin hänen hautaamisensa.
SAATTOHOIDON OPASTAJA
Päivi oli työssään tietysti myös saattohoitajana. Eräänä päivänä hän
kertoi, että sairaalassa oli eräs poika, joka oli parantumattomasti
sairaana nopeasti etenevän syövän kourissa. Poika tiesi selvästi
kuolevansa kohta ja
halusi tavata minua, sillä hänellä oli asiaa. Olin tavannut hänet
rippikoulunsa jälkeen pyhäkoulunopettajien kurssilla.
Menin hänen luokseen ja
kirjasin ylös hänen toivomuksensa liittyen hänen kuolemaansa ja
hautaamiseen.
Olin tietysti haudannut satoja vainajia jo ennen tätä, mutta nuoren
ihmisen tuska, kipu ja elämästä luopuminen, kun koulutoverit jatkavat
elämäänsä kohti aikuisuutta ja tulevaisuutta, oli minulle niin voimakas
kokemus, että hyvästeltyämme ja lähdettyäni, menin yksin
Vanhankylänniemen rantaan itkemään sen tuskan ja kivun pois, mikä pojan
kohtaamisessa oli tullut sisimpääni. - Kun hän oli kuollut ja kaikki
ohitse, niin olin kulkenut askel askeleelta vaikeimman saattohoidon,
kuolevan lapsen, nuoren saattamisen ja sen jälkeen on ollut hyvä
seuraavilla kerroilla kulkea niin lähtevän kuin omaisten kanssa tämä
tie yhä uudelleen.
Mutta palaan tähän, miten Päivi omalta osaltaan johdatti minua
saattohoitajana.
Päivi kertoi, miten poikaa ahdisti tavattomasti tämä nuorena
kuoleminen. Päivi oli miettinyt, miten voisi häntä tukea ja antaa
jotain sellaista hänelle, että poika voisi sen varassa lähestyä
turvallisin mielin kuolemaan.
Kerran hänet tavatessaan ja tästä keskustellessaan Päivi oli kuvaillut
lähestyvän kuoleman pojalle suunnilleen näin:
"Kuule, elämä ja sen päättyminen on kuin lapsen kesäinen päivä: Aamulla
aurinko on noussut ja lämmittänyt ilman, on ollut hyvä lähteä
ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen pihalle ja lähiseudun
tutuille paikoille leikkimään ja nauttimaan kesäpäivästä. Puuhaa on
monenlaista, kaikkea ehtii tehdä, mitä vain lapsen mielessä
liikkuu...aurinko kulkee korkealla pitkän kaarensa ja alkaa vähitellen
lähestyä läntistä taivaan rantaa. Mitä pidemmälle päivä kuluu, sitä
alemmas aurinko laskee, säteet eivät enää jaksa lämmittää pihalla
leikkivää lasta. Väsymys tulee samalla, kun ilma alkaa viiletä ja
hämärä laskeutua tienoon ylle. Kun yön pimeys on jo läsnä ja väsynyt
lapsi on yksin pihalla....silloin aukeaa kuistin ovi. Sisältä tulvii
pimentyneelle pihalle lämmintä valoa oven täydeltä. Isä seisoo ovella
ja kutsuu: "Tule lapseni tänne sisälle...täällä on lämmintä ja muutkin
perheen jäsenet ja meillä on hyvä olla." - Niin lapsi lähtee Isän
kutsuessa avoimesta ovesta lämpimään valoon ja kirkkauteen."
Tämä kuva oli rauhoittanut pojan mielen ja hän saattoi odotella
yksityishuoneessaan lähestyvää kuolemaansa, "...päivän leikkien
loppumista ja illan hämärtyessä kylmän pimeän keskeltä astua Isän
kutsusta avatusta ovesta valoon, lämpöön ja kirkkauteen..."
Lähdön hetki koitti, hoitajat olivat hänen luonaan, kun elämä alkoi
sammua. Vaikeaksi käynyt hengitys viimein pysähtyi. - Hetken päästä
poika oli avannut vielä silmänsä, katsonut ylös huoneen katon ja seinän
yhtymäkohtaan, hymyillyt onnellisena ja sitten sulkenut silmänsä.
Päivin antama kuva elämän päättymisestä, kuolemasta oli myöhemmin
lohduksi hyvin monille lähteville ja omaisille.
PÄIVI TIENRAIVAAJANA JA TYÖTOVERINA
Muistoja löytyisi varmaan vielä monia, mutta kaikkea ei ole tarpeen
kertoa. Nämä ovat mielestäni muutamia tärkeimpiä, jotka kertovat
Päivistä ja hänen työstään kärsivien ihmisten hyväksi.
Sen haluan kuitenkin vielä kertoa, että vaikka Päivillä oli tavattoman
syvä työmoraali ja ote työssään ja hän puolusti voimakkaasti kaikkia
sairaita, niin suhteessa työtoveriin hän aina kysyi
hyvin hienotunteisesti minulta/diakoniapapilta... olisi tällainen
ajatus, tarve, mitä sinä
ajattelet, miten
suhtaudut, voisitko sinä olla mukana... jne.
Hän ei koskaan pakottanut tai vaatinut työtoveriaan, vaan kertoi asian,
näkemyksensä ja kysyi sitten, että mitä mieltä toinen on...
YHTEINEN TYÖNÄKY
Teimme monta vuotta läheistä yhteistyötä Päivin kanssa. Meillä oli
samanlainen näkemys ihmisestä, ihmisen oikeuksista, meidän
velvollisuudestamme kantaa sairauden, yksinäisyyden, erilleen
yhteyksistä joutuneen elämänosaa ja tehdä voitavamme, jotta seurakunnan
yhteys olisi heille todellisuutta eikä sitä estettäisi heiltä.
Kun Päivi sitten kertoi muutosta Sipooseen ja että hän jättää
tehtävänsä Järvenpään seurakunnassa, se tuntui raskaalta tiedolta, ei
olisi halunnut luopua hyvästä työtoverista ja toisaalta oli huoli, että
miten näiden ihmisten hoitaminen sen jälkeen, kuka jatkaa työtä...
No kaikki järjestyi ja työ jatkui osana diakoniatyötä...
Sivun lopussa on pdf-artikkelit srk:n 50v juhlakirjasta, jossa on
kerrottu näistä työaloista, Päivistä ja hänen työtovereistaan...
* * *
Tapasimme Päivin kanssa silloin tällöin Sipoon kirkossa, kun kävin
yhdessä tyttäremme
perheen lasten kanssa siellä, sillä lasten ja lastenlasten kanssahan me
isovanhemmat mielellämme vietämme aikaamme.
- - - -
PÄIVIN MUISTELMAT
Päivi oli jättänyt minulle kirjoittamansa kertomukset kohtaamistaan
'toisenlaisista aarteista', ihmisistä, joiden elämä olisi jäänyt
kokonaan unhoon eikä kukaan olisi muistanut heitä, ellei Päivi olisi
etsinyt heidät ja luonut kontaktia ja kuunnellut heidän elämänsä
tarinan ja selviämisen aina sairauden ja unohduksen vuosiin asti.
Olin kysynyt Päiviltä, että saanko julkaista niitä netissä ja Päivi
antoi luvan. Monet nettiprojektini veivät kuitenkin aikani niin, että
'siihen pinoon' en ollut vielä koskenut. Sitten Päivi soitti, että hän
on kerännyt ja kirjoittanut ne kirjaksi ja että voisinko välittää
tuntemilleni ihmisille verkostoissani tietoa kirjasta.
Lupasin ilolla ottaa niitä ja viedä asiaa eteenpäin. Kun esitteet
tulivat, niin skannasin ja tein pdf-tiedoston ja laitoin ne kotisivumme
alkuun ja lähetin sähköpostissa linkkiä muutamille tai jos ei
ollut nettiä, niin toimitin paperin.
Siinä vaiheessa Päivi ei vielä kertonut sairaudestaan, mutta
huomasin,
että hänellä oli vähän vaikea olla.
Sitten hän soitti myöhemmin ja kutsui käymään, kertoi sairautensa
vaiheen ja sanoi, että haluaa vielä tavata.
Sitten samana päivänä aamulla, kun oli sovittu, Päivi soitti ja pyysi,
että tulisin tuntia myöhemmin, kun Isä Johannes tulee antamaan hänelle
ehtoollista ja... olisi ekumeeninen tapaaminen. Menin silloin ja oli
ilo
olla yhdessä isä Johanneksen kanssa Päivin luona, koska olemme isä
Johanneksen kanssa tutut jo nuoruusvuosilta.
Päivi muisteli joitakin asioita yhteisiltä vuosiltamme, hän oli kokenut
työvuodet Järvenpään seurakunnassa hyvinä työvuosina ja olivat minusta
onnellista aikaa hänen työurallaan ja olen iloinen, että Järvenpään
seurakunta sai pitää Päivin työntekijänään.
Kun Päivi puhui lähestyvästä lähdöstään ja Kimmon tapaamisesta...,
niin
kerroin Päiville hänen tapaamisistaan ja saattohoidostaan tämän syöpään
kuolevan pojan kanssa. - Päivi ei ollenkaan muistanut sitä. (Jeesus
sanoikin, että viimeisellä tuomiolla oikealla puolella olevat sanovat:
Herra milloin me näimme...."
Kerroin Päiville sen
kuvauksen kotioven aukeamisesta, mitä se merkitsi tälle pojalle - ja
nyt hän Päivi saa itse käydä siitä ovesta, täältä pimenevän elämän
illan pihalta Isän avaamasta ovesta valoon ja lämpöön ja siellä Kimmo
...ja se poikakin, jota hän saattoi tuolle ovelle... ovat jo
odottamassa...
Lauloimme Isä Johanneksen kanssa
yhdessä Kimmon ja Päivin vihkivirrestä
1. Oi Jeesus, kiitos nimellesi sun,
kun pyhille soit levon siunatun
ja rauhan jälkeen tuskan, taistelun.
Halleluja!
2. Sä olit voima heidän matkallaan
ja kallio, kun riehui myrskyt maan.
Yön halki loistit heidän valonaan.
Halleluja!
3. Suo heidän tietään meidän vaeltaa,
taas nosta taistelussa uupuvaa,
suo voiton kruunu meidän saavuttaa.
Halleluja!
4. Oi yhteyttä kaikkein pyhien,
me vaivassa, he maassa autuuden.
On seurakunta pyhä, yhteinen.
Halleluja!
5. Jo täällä tuskassa ja vaivassa
soi kaukaa voitonvirsi taivaasta.
Se antaa meille voimaa Herrassa.
Halleluja!
6. Niin koittaa päivä uusi, loistava,
kun Herraa saapuu kirkkaudessa
ja pyhät liittyy pyhiin taivaassa.
Halleluja!
7. Ja valtamerten ääriltä ja maan
he käyvät juhlaan arvaamattomaan.
Soi Jumalalle kiitos ainiaan.
Viimeisen tapaamisen yhteydessä oli
koskettavaa nähdä ja kuulla, millaisella rakkaudella te hoiditte Päivin
loppuun asti, vaikka suru oli samalla sydämessänne... Päivi
iloitsi teistä kaikista ja toisti sen moneen kertaan
keskustelumme aikana...