Rooman kaupungissa, 2000 vuotta sitten, keisari Nero vainosi alkuseurakunnan kristittyjä. Neron sotilaat etsivät ja vangitsivat kristityiksi tiedettyjä ihmisiä. Heidät vietiin sirkusareenalle, jossa kansan katsellessa ja hurratessa villieläimet raatelivat heitä. Jotkut hyväkuntoiset miehet joutuivat taistelemaan gladiaattoreita vastaan.

Kristittyjen piti sen vuoksi kokoontua salaa. Kaupungin katujen alla oli maanalaisia hautaluolia, joita kutsuttiin katakombeiksi. Näissä katakombeissa kristityt kokoontuivat kaupunkilaisten tietämättä. Katakombeista on löydetty kristittyjen tekemä varhaisin kuva Jeesuksesta. Siinä Jeesus on kuvattu paimeneksi, joka kantaa lammasta harteillaan.

Johanneksen evankeliumissaan käyttämä kuva perustuu siis alkuseurakunnan varhaisimpaan ja rakkaimpaan käsitykseen Jeesuksesta hyvänä paimenena.

Samat käsitteet paimenesta ja laumasta tulevat meitä vastaan Gennesaretin järven rantamilla. Kohtaamme siellä Pietarin, nuoren, n. 35 vuotiaan miehen. Teistä rippikoululaisista tosin 30-kymppinen on jo kovin vanha, mutta kuitenkin Pietari oli koko ihmisen ikää ajatellen varsin nuori. Jeesus keskustelee nuoren Pietarin kanssa.

Pietari oli nuoruuden innosta palava, tulisieluinen oppilas, joka yhtenä yönä siellä ylimmäisen papin pihamaalla vanheni nopeasti kieltäessään kolmesti mestarinsa. Hän vanheni ja viisastui, sillä sinä yönä hänen tulisieluisuutensa kärsi kirvelevän tappion. Sinä yönä Pietari oppi tuntemaan itseään enemmän kuin edellisenä kolmena vuotena, jotka hän oli kulkenut Jeesuksen seurassa yhdessä toisten oppilaiden kanssa.

Pietarin Jumala-kuva särkyi, samoin hänen omakuvansa, käsityksensä itsestään. Hän, joka oli vannonut, että vaikka kaikki muut kieltäisivät Mestarin, niin hän ei ainakaan. Pietarin erinomainen, horjumaton itseluottamus mureni. Hänelle, joukon johtajalle, ei jäänyt enää mitään, mihin hän olisi voinut nojata suhteessaan Jeesukseen. Ainoa, mihin hän saattoi panna toivonsa, oli, että jospa Jeesus ei hylkäisikään häntä. Riittäisikö Jeesukselta rakkautta ja anteeksiantamusta vielä hänelle?

Pietari lakkasi myös vertailemasta omaa uskoaan ja rakkauttaan toisten uskoon ja rakkauden määrään ajatellen itsensä rohkeammaksi ja paremmaksi kuin muut. Hän vastasi Jeesukselle yksinkertaisesti: "Sinä olet minulle rakas." Omasta mielestään suurin Jeesuksen oppilaista tuli pieneksi.

Jeesuksen rakkaus ja anteeksiantamus ovat ehdottomia. Jeesus sanoi itsestään sanat, jotka usein kuulemme jumalanpalveluksessa liturgin kutsuna ehtoolliselle:

Olen sitä mieltä, että ilman Jeesusta ei ole mahdollista kohdata rehellisesti omaa elämäänsä. Me teemme niin paljon pahaa elämässämme, myös hyvissä tarkoituksissamme ja aikomuksissamme, että meidän on mahdoton löytää niistä todellisia motiivejamme, asenteitamme ja seurauksia pelkästään itsekseen asioitamme miettien. Tarvitsemme Jeesuksen kanssamme elämämme tilityksiin. Tarvitsemme sitä "lujaa lempeyttä", jota Jeesuksella on.

Ajatustensa pukeminen sanoiksi on yleensä hyvin tarpeellista, jotta pääsemme itsekin selville omista ajatuksistamme, mutta sanojamme lisäksi tarvitsemme Jeesuksen läsnäoloa, Jeesuksen puhetta tai hiljaisuutta, jossa Jeesus on läsnä. Tarvitsemme Jeesuksen kysymyksiä meille. Me voimme pyöriä omissa tunteissamme ja kokemuksissamme, vaikka kuinka pitkään, mutta emme löydä uutta näkökulmaa eteenpäin. Tarvitsemme sitä, että meidän ulkopuoleltamme, meistä riippumaton ja meidän 'käskyvaltamme' ulottumattomissa oleva salattu Jumala tarttuu meidän elämäämme, koskettaa meitä ja asettaa meidät uuteen suhteeseen itseensä ja myös lähimmäiseemme. Jumala "nostaa meidät pelastuksen kalliolle" niin kuin Psalmin kirjoittaja sanoi:

Jokainen meistä osaa mokata elämässään, vanhempi, nuori, keski-ikäinen. Mutta kuka uskaltaa kohdata mokansa Jeesuksen kanssa? Ja mitä merkitsee uusi alku elämässä? Mitä meissä silloin tapahtuu?

Uusi alku on perusluottamukseen palaamista, siihen, mitä aikaisemmin on omistanut. Se on uskon syntymistä. Samalla uusi alku on kuitenkin aina jonkin uuden esiin murtautumista. Jotakin muuttuu aikaisemmasta. Jeesus muuttaa meitä aina hivenen verran.

Pietari sai uuden kutsun työhön. Hänen uusi toimeksiantonsa oli merkki anteeksiantamuksesta ja luottamuksen palauttamisesta. Jeesus luotti jälleen Pietariin.

Perimätieto kertoo, että noin 25 v myöhemmin Pietari kuoli Neron vainoissa 60 vuotiaana. Pietari toivoi, että hänen ristiinnaulitsemisensa tapahtui pää alaspäin, koska hänen Mestarinsa oli naulittu toisin, ei häntä voida naulita samalla tavalla. Pietari oppi myös todellisen armon ja rakkauden, anteeksiantavan ja sovittavan armon, Kristuksen ristinkuoleman.

Tiedotusvälineet ovat kertoneet, miten elämänsä loppusuoralla kulkeva Paavi on viime aikoina pyytänyt anteeksi roomalaiskatolisen kirkon vääryyksiä. Koska paavi ja paavius johtaa roomalaiskatolista kirkkoa, niin samalla anteeksipyyntö on merkinnyt itse asiassa paavin arvovallan ja erehtymättömyyden opista luopumista, parannuksen tekoa. Meillä monet ovat arvostelleet luterilaisten ja katolilaisten yhteisen vanhurskauttamisasiakirjan hyväksymistä ja kuuluttaneet sitä, että luterilaisuus luopuu oikeasta uskosta. Meidän tulee olla valmiita tarkistamaan käsityksiämme ja arvioitamme.

Mutta onko meistä siihen? Olemmeko valmiita pyytämään anteeksi sitä, millä olemme toisiamme vastaan rikkoneet. Muutama viikko sitten eräs naispappeuden kiivaana vastustajana esiintynyt pastori Risto Pottonen pyysi Kotimaa-lehden palstoilla anteeksi sitä, että hän on ollut tuomitsemassa ja vaikeuttamassa pappissisartensa elämää ja työtä. Hän totesi, että oli nuoruuden innossaan ja kiihkeän ankarassa opillisuudessaan esittänyt oli esittänyt omia ajatuksiaan Jumalan ja puhtaan opin nimissä. Kunnioitan häntä hänen rehellisyytensä ja avoimuutensa vuoksi.

Anteeksipyytäminen on laskeutumista maan pinnalle. Maan pinnalla seistään toisten kanssa samalla tasolla eikä asetuta toisten yläpuolelle. Maan pinnalla oleva seisoo tukevasti ja he voivat myös tukea toisiaan. Sen tähden Jeesuskin sanoi Pietarille: "Ruoki minun karitsoitani, kaitse minun lampaitani."