AAMUHARTAUS TI 26.11.2002

Näiden marras- ja joulukuun tiistaiden aamuhartauksien teemaksi on toivottu näkökulmaa: Miten tänään tunnustan uskoani?

Miten todistan Jeesuksesta ja mitä se voi käytännössä merkitä?

Uuden Testamentin kreikan kielessä käytetään todistamisesta hyvin usein sanaa "martyreoo". Samasta sanasta tulee suomen kielen lainasana marttyyri eli veritodistaja. Silloin on kysymys niin kohtalokkaasta todistuksesta, että on joutuu antamaan oman henkensä Jeesuksesta / uskosta todistamisen vuoksi.

Todistamisen tiimoilta mielessäni on pari tapausta, jotka haluan jakaa kanssanne tänä tiistaiaamuna. Ensimmäinen vie meidät syyskuiseen tiistaipäivään.

Seurakuntamme on jo useita vuosia kaivannut lisää toimitiloja kasvatuksen ja diakoniatyön viranhaltijoille. Nyt toiveemme on lähellä toteutumistaan. Aivan nykyisen seurakuntatalon viereen valmistuu iso rakennusprojekti, josta seurakunta on saanut lunastaa 600 neliötä uutta toimitilaa mainituille työmuodoille. Syyskuun lopulla olivat sitten pitkään odotettujen uusien toimitilojen harjannostajaiset.

Työmiesten pöydässä istui yksi afrikkalainen mies. Hänen molemmilla puolillaan oli tyhjä paikka ennen lähintä vierustoveria.

Ohjelma eteni totuttuun tapaan palkatun juontajan johdattelemana. Ensin oli rakennuttajan puheenvuoro, jossa kiitettiin suunnittelijoita, urakoitsijoita, rakennusmiehiä ja yhteistyökumppaneita.

Välillä juontaja nauratteli yleisöä harjakaisten pikkutuhmilla vitseillä ja huulenheitolla. Hän oli tottunut kosiskelemaan yleisöään myös etnisten vähemmistöjen kustannuksella. Kun tultiin tähän rasistiseen vaiheeseen, niin afrikkalainen työmies säpsähti, mutta istui kuitenkin tyynenä paikoillaan. Ohjelma jatkui edelleen.

Harjannostajaisista lähtiessäni jäin miettimään tilaisuuden ristiriitaisuutta: Seurakunta on mukana maahanmuuttajatyössä. Toimimme monien tahojen kanssa, jotta maahanmuuttajat ja valtaväestö voisivat ymmärtää toisiaan ja sopeutumista yhteisessä suomalaisessa kotimaassamme.

Mietin, että nyt seurakunta oli valtaväestön edustajana tilaisuudessa, jossa loukattiin julkisesti mustan miehen ihmisarvoa ja itsetuntoa. En päässyt irti tuosta ajatuksesta.

Oli myös jotenkin sellainen tuntu, että asiassa ei riitä tulevassa saarnassa etnisten ryhmien ihmisarvon puolesta puhuminen.

Näissä mietteissä lähdin seuraavana töihin ja kävelin aamulla puoli kahdeksan aikaan rakennustyömaalle etsimään vastaavaa mestaria. Löysin hänet parakkitoimistostaan. Istahdin vapaalle tuolille. Mestari kyseli asiaani. Sanoin, että minua seurakunnan edustajana loukkasi se rasistihuumori, jolla juontaja edellisenä päivänä yritti naurattaa yleisöään etnisten vähemmistöjen kustannuksella. Sanoin, että haluan esittää tälle afrikkalaiselle työmiehelle anteeksipyynnön, siitä, että harjannostajaisissa loukattiin hänen ihmisarvoaan ja itsetuntoaan.

Mestari kuunteli ensin hiukan yllättyneenä. Sitten kertoi, että tämä afrikkalainen oli erittäin hyvä työmies. Hän ei ollut nyt juuri tällä työmaalla, mutta tulisi parin päivän kuluttua. Pyysin häntä välittämään kirkkoherran terveiset ja anteeksipyynnön seurakunnan taholta harjannostajaisista ja kertomaan, että haluamme tukea maahanmuuttajien sopeutumista Suomeen.

Silloin jo paljon elämää ja rakennustyötä nähnyt mestari sanoi itsekin kiusaantuneensa samasta asiasta ja lupasi varmasti viedä terveiseni perille.

Tapasin viikkoa myöhemmin mestarin parkkipaikalla ja kysyin häneltä oliko viesti mennyt eteenpäin? Hän sanoi kertoneensa terveiseni mustalle miehelle. Mies oli kuunnellut ja sitten lausunut ihmettelynsä, että hänen vuoksensa oli nähty vaivaa ja haluttu pyytää anteeksi valtaväestön käytöstä. - Ilmeisesti hän oli jo ehtinyt tottua suomalaiseen rasismiin.

Meidän suomalaisten rasistinen ja syrjivä suhtautuminen ei kohdistu vain muun maan tai rodun lähimmäisiin.

Seurakuntamme 50v tapahtumien yhteydessä oli diakoniatyön juhlapyhä. Siellä muisteltiin erilaisia tilanteita, joissa diakonia oli ylittänyt totuttuja rajoja ja lähtenyt etsimään niitä, joita muu apu ei kohtaa, niin kuin diakoniatyön tavoitteita määritellään.

Järvenpäässä asui aikoinaan monen vuoden ajan ryhmä asunnottomia alkoholisteja kaatopaikan vieressä laudoista ja pahveista kyhäämissään kojuissa. Sama ilmiö on ollut tuttu muuallakin eri puolilla maatamme asutuskeskusten läheisyydessä. Muutamat diakonian aktiivit kävivät katsomassa heitä ja viemässä apua, mitä kulloinkin oli tarpeen.

Miehet sanoivat, että he haluaisivat tulla sunnuntaina kirkkoon, mutta eivät voi. He jatkoivat, että asumismuotonsa vuoksi ja peseytymismahdollisuuksien puuttuessa he haisevat niin pahalta, että jos he tulevat kirkkoon - vaikka takapenkkiin, niin he aiheuttavat pahennusta seurakuntalaisten keskuudessa ja heidät katsotaan ulos kirkosta.

Sanoimme heille silloin, että voimme tulla pitämään heille oman jumalanpalveluksen sinne kaatopaikalle. Miehet ilahtuivat ajatuksesta ja niin sitten muutama vapaaehtoistyöntekijä lähti diakoniapapin kanssa kauniina kesäkuun sunnuntaina kaatopaikalle. Korkean jätevuoren huipulla pidettiin huikaisevassa (suvisunnuntain) kesäkuun auringon paisteessa ensin jumalanpalvelus ja sen jälkeen juotiin termoskannuista lämpimät kirkkokahvit. Puoli vuotta myöhemmin eräs näistä miehistä, joka oli pyytänyt tätä jumalanpalvelusta, kuoli pahvikojun tulipalossa, jota epäiltiin murhapoltoksi.

Ehkä marttyyrius ei ole aivan tuntematonta meidän maassammekaan.

Missä tilanteessa me tänään 26. päivä marraskuuta 2002 todistamme Jeesuksen rakkaudesta ja kaikkia kohtaavasta armosta?

Hiljennymme tämän päivän siunaukseen:

VIRSI 516 "Kuulkaa keitä mestari…"