Rakkaat ystävät!

Meillä on jälleen iloinen juhlapäivä. Saamme viettää itsenäisyytemme 87. juhlapäivää, sillä olemme saaneet elää jo 86 vuotta itsenäisenä maana.

Olemme selvinneet monista vaikeista asioista, vuosien 1917 ja 1918 raskaista vuosista. Silloin nk. punaiset ja valkoiset kävivät taistelua, eräänlaista sisällissotaa, tai veljessotaa. Siinä punaiset ja valkoiset osapuolet varsinaisten taistelujen lisäksi surmasivat toisiaan ja käyttivät väkivaltaa, jonka tapahtumia ja seurauksia on vasta viime vuosikymmenten aikana voitu tutkia ja kohdata avoimesti.

Muualla Euroopassa esim. Balkanilla Serbiassa, Kosovossa jne. näiden kysymysten vuoksi on vielä muutama vuosi sitten sodittu uudestaan ja haluttu kostaa asioita molemmin puolin. On haluttu tappamalla kostaa toisen osapuolen aikaisemmat veriteot ja karkottaa toisin ajattelevat ja uskovat toisen etnisen rodun jäsenet maan rajojen ulkopuolelle ja puhdistaa etnisesti oma kotiseutu.

Ei ole löydetty yhteisen isänmaan raskaiden menneisyyden vuosien avointa, mutta rauhanomaista kohtaamista eikä haluttu luoda yhteistä tulevaisuutta suvaitsevaisuuden ja yhdessä elämisen ja toimimisen mallina.

Samantapaisten kysymysten kanssa on lähes katkeamaton koston kierre Israelissa juutalaisten ja palestiinalaisten välillä.

Samasta asiasta on kysymys aina uudestaan päätään nostavan äärikansallisen aatteen ja Suomessa skinhedien ja maahan muuttaneiden välisissä väkivaltaisuuksissa .

Viime vuonna en voinut olla tässä lipunnostotilaisuudessamme, koska alueen kirkkoherrat oli kutsuttu seuraamaan puolustusvoimien valtakunnallista itsenäisyyspäivän paraatia Lohjalla.

Seisoin kutsuvierasten aitiossa seuraamassa pitkänä jonona ohitse marssivia joukko-osastoja, jotka tervehtivät puolustusvoimien komentajaa. Siinä tulivat joukko-osastot toisen jälkeen, ensin jalkaväen ja sitten moottoroidut panssariajoneuvojen osastot.

Näin vyöryivät moottorit jyristen ajoneuvot toinen toisensa jälkeen kutsuvierasaition editse. Yht' äkkiä huomioni kiintyi lähestyvään ajoneuvoon. Sen kattoluukusta teki kunniaa komentajalle afrikkalainen, musta mies Suomen armeijan vihreän kirjavassa maastopuvussa.

Lämmin ja hyvä olo täytti mielen. Tässä on afrikkalainen mies, jolle Suomesta on tullut hänelle uusi kotimaa. Hän täyttää kansalaisvelvollisuutensa uutta kotimaataan kohtaan ja hän musta mies puolustaa uuden kotimaansa itsenäisyyttä vaikka asein, jos se on tarpeen, sillä tämä on hänen kotimaansa.

Viimeisenä paraatissa marssivat veteraanien kunniakkaat, mutta nopeasti harvenevat joukot lippujaan ryhdikkäästi kantaen. Monen veteraanin mieltä on varmaan vaivannut kysymys siitä, miten maatamme puolustavat tulevat polvet, kun heitä sodassa itsenäisyytemme turvanneet sukupolvet poistuvat keskeltämme ja on saateltu viimeiseen lepoon heidän omalla taistelullaan ansainneen vapaan isänmaansa poveen.

Tähän kysymykseen on vastaus. Olin viime kesänä, niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin ja vielä monta kertaa tulevaisuudessakin, vanhan veteraanin hautajaisissa. Arkkua kantamassa oli lähisukulaisten joukossa myös nuori veteraanivaarin pojanpoika, jolle veteraanivaari oli ollut hyvin tärkeä isoisä.

Pojanpoika oli juuri suorittamassa asevelvollisuuttaan Reserviupseerikoulun (RUK:n) oppilaana ja oli sen vuoksi sotilasasussa kantamassa vaariaan hautaan. Kun arkkua laskettiin hautaan, niin kantoliina nykäisi upseerioppilaan olkapäällä olevan kiiltävän, metallisen aselajipoletin irti ja se tipahti haudan vierelle. Kun arkku oli laskettu hautaan, niin lähimmät omaiset heittivät kukkia ja hiekkaa jäähyväisinään arkulle ennen haudan sulkemista.

Silloin tämä veteraanivaarin pojanpoika otti kiiltävän olkapoletin maasta - ei laittanut sitä taskuunsa talteen - vaan pudotti sen isoisän arkun vierelle hautaan. Viesti oli hyvin koskettava meille kaikille haudan äärellä seisseille:

Isoisä saa mennä rauhassa, pojanpojat ja myös tyttärentyttäret puolustavat maata. Viestikapula on otettu vastaan ja sitä viedään eteenpäin seuraaville polville. Maamme tulevaisuus on turvattu.

Sanoin, että meillä on tänään iloinen juhlapäivä. Meillä on hyvä, itsenäinen ja vapaa isänmaa, jonka tulevaisuudesta vastaavat uudet sukupolvet niin maanpuolustuksen ja maailmalla tunnustetun rauhan turvaamisen sekä demokraattisen ja avoimen hallinnon ja yhteisten asioiden hoidon avulla, missä ketään ei sorreta.