”Te saatte Puolustajan.” UT:n alkukielessä kreikassa tässä kohden on sana parakletos, joka merkitsee luokse tai avuksi kutsuttu, puolestapuhuja, puolustaja , auttaja. Sana tarkoittaa tuon ja myös aikaisemman ajan ei-kristillisessä kirjallisuudessa henkilöä, joka toimii toisen hyväksi, siis jonkinlaista välittäjää. Se on myös pohjana sanalle, joka sitten myöhemmin on tullut tarkoittamaan oikeudessa toimivaa puolustusasianajajaa. Mielenkiintoista on ,että parakletos-sanaa on käytetty myös antiikin urheiluelämässä. Kreikkalaisella Maraton-stadionilla järjestetyissä juoksukilpailuissa urheilijoilla saattoi olla avustajia, jotka jossain vaiheessa tulivat mukaan radalle innostamaan ja kirittämään urheilijaa ja valamaan tähän uutta uskoa.  Henkilön tavoitteena oli  auttaa juoksijaa  selviytymään loppuun, maaliin asti. Tällaista henkilöä kutsuttiin parakletokseksi, avustajaksi, avuksi kutsutuksi. Jonkinlaisena jäänteenä tästä tavasta saatamme nähdä joskus hiihtokisoissa ladun varrella henkilön, joka juoksee hetken hiihtäjän vierellä kertoen tälle tilanteen ja rohkaisten pinnistämään loppuun asti. Näin uupumaisillaan oleva urheilija tällaisen henkilökohtaisen avustajan kautta voi saada uutta voimaa ja rohkeutta yrittää ja jaksaa maaliin asti.

”Te saatte puolustajan, minä lähetän hänet Isän luota.”

Jeesus lupaa opetuslapsilleen puolustajan, parakletoksen. Hän tunsi ihmisen heikkouden ja uskon ohuuden. Uskomme on vaarassa sammua  tai ainakin piiloutua vaikeuksien tullessa. Jeesus tiesi etukäteen, miten suuret vaikeudet tulivat alkuajan kristittyjen kohtaloksi. Ei vain pilkkaa ja henkistä vastustusta, vaan vainot ja kuolema. Jeesus muistuttaa, että suurimmissakaan vaikeuksissa ei yksikään hänen seuraajansa ole yksin, vaan hänellä on auttaja, puolustaja, Pyhä Henki.

Jeesus sanoo tästä puolustajasta, parakletoksesta:
                      -minä lähetän  hänet. Siis Jeesus on lähettäjä
                      -hän tulee Isän luota
                      -hän on Totuuden Henki ja Hän todistaa Jeesuksesta.

Päivän tekstissä puhutaan vakavin sanoin tuohon historialliseen tilanteeseen liittyvistä vaikeuksista ja vainoista ja marttyyrikuolemasta. Tekstimme on Johanneksen evankeliumista ja vainot olivat jo silloin alkaneet.  Todellisuus oli, että kristittyjä:

-         erotettiin synagogasta, eli yhteydestä toisiin ihmisiin ja perheitä hajotettiin

-         vielä suuremmat vainot olivat edessä ”Jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee tekevänsä pyhän palveluksen Jumalalle”. Jeesus selittää, että

näin tapahtuu, koska ei tunneta Jumalaa eikä Kristusta, ei sitä täydellistä rakkautta, joka Kristuksessa on. Kristityt ja silloin vielä aivan alussaan oleva Kristuksen kirkko tarvitsi todella Puolustajan, rohkaisijan ja auttajan.

Meidän maassamme kirkolla ja kristityillä on hyvä tilanne. Meillä on oikeus ja vapaus uskoa ja osoittaa uskomme vapaasti ja puolustaa omiamme ja läheistemme oikeuksia. Emme joudu oikeuden eteen uskomme tähden. Tiedämme kyllä, että monet kokevat  meidänkin keskuudessamme  ympäristössään ja esim. työpaikoillaan halveksuntaa, pilkkaa ja ahdistusta uskonsa tähden. Heille ja meille kaikille on annettu lupaus siitä, että Jeesuksen lupaama Puolustaja on meidän rinnallamme ja meissä ja me saamme olla turvallisin mielin. Erityisesti sinä, joka koet tätä pilkkaa, saat luottaa puolustajaan, parakletokseen.

Meillä on tänään myös kaatuneitten muistopäivä. Tämä muistuttaa siitä, ettei Suomessakaan aina ole ollut niin hyvä tilanne kuin tänään. Kymmenettuhannet sankarihaudat eri puolella maatamme ja menetyksen ja ikävän haavat sotaleskien ja sotaorpojen sydämissä muistuttavat niistä sodan vuosista. Ja jokaisen vanhemman suomalaisen mielessä on pohjalla vielä sodan aikainen ja sen jälkeisen ajan ahdistus, epätietoisuus ja pelko. Monet tässäkin kirkossa olevista sotaorvoista ovat uskoakseni  kuluneen viikon aikana käyneet isiensä haudalla tai käyvät tänään – tai ainakin mieli on käynyt, jos muuta mahdollisuutta ei ole. Totuushan on se, että kukaan sotaorpo ei enää ole kovin nuori!  Kaikilla ei edes ole  isän hautaa, jos isä kuului kadonneitten joukkoon tai hauta jäi luovutetulle alueelle. Mutta joka tapauksessa ajatukset ovat tänä päivänä näissä kysymyksissä.

Sain itsekin käydä kuluneella viikolla isäni haudalla, Yläneen sankarihautausmaalla. Siitäkin pienestä maalaispitäjästä kaatui talvisodassa 25 miestä ja jatkosodassa 70 lisää.  Olin itse vain puolitoistavuotias isän kaatuessa eikä minulla luonnollisesti ole mitään muistikuvaakaan hänestä. Tiedän kuitenkin lukemattomien muiden sotaorpojen tavoin, ettei isän ikävä koskaan unohdu. Tuntuu, että ihmisen vanhetessa haavat nuortuvat. Ja samalla kuitenkin ikävän ja kaipauksen yli nousee suuri kiitos siitä, että meillä on vapaa isänmaa. Kaipauksemme rinnalla  on vielä suurempi kunnioitus isiämme kohtaan.

Samalla matkalla kävimme äitini haudalla naapurihautausmaalla. Hän oli isän kaatuessa 27 v ja meitä oli  viisi alle kouluikäistä lasta. Äiti eli kahta kuukautta vaille 50 vuotta isän kaatumisen jälkeen ja laittaessamme kukkaa nyt äidin haudalle, mietin mielessäni, että hänkin ansaitsisi  nimityksen sankari. Hänen sotansa oli 50 vuotta pitempi kuin isän. . Nämä sankariäidit nousivat surunsa yli huolehtimaan lapsista ilman yhtäkään sururyhmää tai kriisiseminaaria, ilman sosiaaliavustuksia ja yksinhuoltajalisiä. Myös he, meidän äitimme ansaitsevat tänään täyden kunnioituksemme.

Tämän päivän teksti muistuttaa meitä Puolustajasta, jonka Jeesus lupasi seuraajiensa tueksi ja auttajaksi. Kun me tänään katsomme siniristilippuun, joka liehuu itsenäisessä maassamme kaatuneitten muistoksi ja viemme kukkamme ja sotaorpojen havuristin sankarihaudoille, nouskoon kaipauksen rinnalle syvä kiitos taivaalliselle isällemme huolenpidosta, jonka turvissa olemme saaneet elää. Ja huolehtikaamme me siitä, että isänmaan rakkaus ja luottavainen usko Taivaalliseen Isään siirtyy seuraaville sukupolville. Siihenkin saamme voiman puolustajan ja auttajan, Jumalan Pyhän Hengen lahjana.