ORVOKIN SAARNA KAATUNEITTEN PÄIVÄNÄ JÄRVENPÄÄN KIRKOSSA 15.5.1994

ORVOKIN SAARNA KAATUNEITTEN MUISTOPÄIVÄNÄ
JÄRVENPÄÄN KIRKOSSA 15.5.1994

2.rukouspäivä ja Tuusulan Vanhemman Neulomaseuran 110-v jumalanpalvelus

Siniristiliput on taas tänä aamuna nostettu, salkoihin liehumaan - nyt puolitangossa. Vietämme kaatuneitten muistopäivää. Yhä harvempi joukossamme enää muistaa todella henkilökohtaisesti vuosikausia sodassa olleita rakkaitaan. Useimmille meistä hän - sodassa kaatunut - on nuori / nuorehko mies mustavalkoisessa kuvassa (27-vuotias rakuuna - nyt olisi 80 v) piirongin päällä.
Nuo sodissa kaatuneet olisivat tänä päivänä vanhoja miehiä, vaikka he muistoissa ovat aina nuoria, elämän keväässä, parhaassa iässä. Henkilökohtaiset muistot vähenevät, kalpenevat - mutta heidän työtään ja uhriaan me kiitollisuudella yhä muistamme. Kiitoksemme kohdistuu myös kaikkiin äiteihin, isiin, vaimoihin ja lapsiin, joiden sota ei päättynyt rauhan tultua, jotka ovat kantaneet uhrin hinnan. Sotien jälkeen maahamme jäi kokonainen isätön sukupolvi, usein myös koditon.

Kiitoksemme mukana toivon, että joukostamme nousee myös rukous niiden maiden ja kansojen puolesta, joissa viha ja katkeruus tänä päivänä tuo tuhoa ja kuolemaa! Tuntuu käsittämättömältä kuulla ja lukea, että esimerkiksi yksin Ruandan sisällissodassa on surmattu yli puoli miljoonaa ihmistä puolen vuoden aikana. Ihmisen julmuudella ei ole rajoja - ei ilman Jumalan antamaa rakkautta.

Tänään on vuoden 2.rukouspäivä. Arvostan suuresti sitä, että maamme hallitus edelleen yllpäitää arvokasta perinnettä neljän kiitos- katumus- ja rukouspäivän vietosta. Hallitushan määrää näille päiville myös saarnatekstit. Toinen rukouspäivä oli aiemmin erityisesti nuorison päivä. Nykyisin painopistettä on siirretty tietoisesti niin, että voimme puhua ennemminkin perheen päivästä, lähisuhteista, ystävyydestä ja eri sukupolvien välisestä vuorovaikutuksesta.

Tästä kertoo teksti 2.Tim 1:3-5, jonka hallitus on määrännyt tälle päivälle.
"3. Minä kiitän Jumalaa, jota palvelen omatunto puhtaana, niin kuin jo esivanhempani ovat tehneet, ja muistan sinua rukouksissani lakkaamatta, päivin ja öin.
4. Kun muistan kyyneleesi, tahtoisin taas nähdä sinut, jotta saisin sydämeni pohjasta iloita.
5. Kiitän Jumalaa, kun muistan sen vilpittömän uskon, joka sinulla on ja joka oli jo isoäidilläsi Looiksella ja äidilläsi Eunikella; myös sinulla se on, siitä olen varma."

Timoteus, Paavalin nuorimpia ystäviä, oli kotoisin Vähästä-Aasiasta Lystrasta. Isä oli kreikkalainen. Historiatietojen mukaan äiti Euniko oli hurskas juutalainen nainen, joka oli saanut juutalaissen kasvatuksen äidiltään Looikselta ja he olivat voimakkaasti vaikuttaneet Timoteuksen kasvuun. Timoteus oli tullut uskoon Paavalin ensimmäisellä lähetysmatkalla, ilmeisesti Paavalin auttamana, koska hän käyttää Timoteuksesta nimitystä "poikani". Myöhemmin hän oli Paavalin työtoveri, sitten ensimmäisiä piispoja alkukirkossa. Perimätiedon mukaan Timoteus kärsi marttyyrikuoleman v. 97 jKr.

Paavali antaa vilpittömän kiitoksen Timoteuksen, tämän äidin Euniken ja isoäidin Looiksen uskosta. Ei se Paavali ollut mikään naistenvihaaja. Hän oli aikansa lapsi, ajatteli aikansa tavalla, mutta arvosti rehellisyyttä ja vilpittömyyttä. Hän antoi kiitoksen äitien kasvatustyöstä.
Tämähän on kuin tämän päivän Järvenpään jumalanpalveluksen kirkkokansalle. Kirkossamme on monia 110-vuotisjuhliaan viettävän Tuusulan Vanhemman Neulomaseuran jäseniä. Tämän seuran jäsenyys kulkee perintönä äidiltä tyttärelle tai miniälle! Niinkuin Paavali kiitti äidin ja isoäidin uskoa ja rakkautta, saamme mekin kiittää ja kunnioittaa sitä työtä, jota isoäitimme, edelliset sukupolvet ovat tehneet.
Lähimmäisenrakkaus on kutsunut työhön yhä uusia sukupolvia. Aluksi lähiympäristön kärsiviä on autettu, sitten oman maan syrjäseutujen vähäosaisia. Sosiaalihuollon kehittyessä täällä työ on suuntautunut rajojen ulkopuolelle veljeskansojen keskuuteen. Rakkaus ei valikoi: autetaan aina siellä, missä on hätä, joka tulee esiin ja kantautuu korviin.
Rakkaus ei pidä itsestään suurta ääntä, mutta se jättää jälkeensä kiitollisia ihmisiä. Jokainen lähimmäinen, jonka kättä olet puristanut tai jolle olet soittanut suurimman tuskan ja avuttomuuden hetkellä, muistaa sinut. Ne tuhannet, joita Neulomaseura tai diakonia- ja lähetyspiirit tai Rinkulan ystävät ovat auttaneet muistavat sen aina.
Tänään miljoonat vapaudesta kiitolliset muistavat menneitä sukupolvia rakkaudella, siunaten ja kiittäen. Hyvä sana, teko, ajatus ja rukous ei koskaan mene hukkaan. Hyvää tekoa et koskaan kadu.

Nykypäivän ongelmia on irrallisuus ja kaiken yksityistyminen. Ihmiset ovat tulleet niin itsenäisiksi, että läheiset ihmiset puuttuvat. Vaikeuksien hetkellä yksinäinen ihminen ei kestä.
Tarvitaan läheisiä elämän koossa pysymiseksi ja uskon uskon elämiseksi. Nykyisinkin isoäiti ja lapsenlapsi voivat elää korvaamattomia hetkiä, kun isoäiti tulee yhdessä lapsenlapsensa kanssa kirkkoon, opastaa lapsen hänen omalla tasollaan elämän lähteille, seurakunnan ja Vapahtajan yhteyteen - onnellinen lapsi ja onnellinen isoäiti.

Julistaja ja puhuja Erkki Leminen, "armon matkamies, taistelujen, voittojen ja tappioiden mies", kertoo runossaan Ihmisen ikävä väsymyksestä, kyllästymisestä ainaiseen auttamiseen, tuskaan. Hän on hiljaa, kohtaa Jumalan rauhan ja kirjoittaa:

IHMISEN IKÄVÄ

Kuin suurena virtana he kulkivat ohitseni ikävä silmissään.
Laajan meren rannalle menivät lepäämään,
erilaiset ihmiset - erilaisen ikävänsä kanssa.
Ilman ikävää ei varmaan kulkenut kukaan.

Toisten silmät olivat tulleet koviksi ja katkeriksi.
He olivat tottuneet sanomaan:
Tervetuloa, ikävä, sillä ei ole olemassa mitään muuta.
He tulivat naurun ja viinin ja nautinnon keskeltä,
ja kuitenkin heillä oli ikävä silmissään.
Minä katselin hetiä tummien lasien läpi oman ikäväni keskeltä,
jota kenties joku toinen katseli.

Pois - pois - minun ikäväni kutsui minua pois,
sillä en jaksanut katsella kauemmin ihmisten ikävää.
Ja minä käännyin ja kävelin pois.
Menin ohitse kaupungin ja kylän ja ihmisten
ja löysin korkean kallion ja tyrskyrannan
ja kuulin äänen sanovan,
että kuolema on parempi kuin ikuinen ikävä.
Kuuntelin meren raskasta laulua ja mietin.
Vain pitkä ikäväkö ihmisellä - tai kuolema!
Eikö muuta? Eikö todellakaan muuta?

Etsin sijaa itselleni ollakseni yksin.
Ja katso, askeleen päässä syvästä kuilusta meren yllä
oli kalliossa kolo, johon juuri mahduin,
kun kävin hiukan sykkyrään silä tavalla
kuin pienenä syliin.

Siinä eivät minua katsoneet ihmisten silmät
eivätkä kuunnelleet uteliaat korvat.
Sain ottaa tummat lasini pois ja avata sisimpäni verhot.
Yht'äkkiä minua puistatti syvä, kauan pidätetty itku.
Tuska, katkeruus ja uhma alkoi minussa sulaa rukoukseksi Hänelle,
jota olin saanut oppia tuntemaan
ja joka minua jälleen lähestyi.
Enkä minä osannut muuta kuin hajanaisin sanoi armoa pyytää.

Kun vielä pyysin, Hän oli sen jo tehnyt.
Särkyneen sisimpäni sirut Hän kokosi -
masentuneen henkeni Hän virvoitti
ja levottomaan mieleeni Hän vuodatti rauhan.
Pilvet väistyivät, aurinko lämmitti, lämpöiset tuulet puhalsivat,
ja minä tajusin, että ihmisen ikävä saattaa häntä ikuista kohti.
Siis tervetuloa, ikävä, kun kutsut ihmistä puhdistumaan,
kun kutsut häntä ehjempään elämään!

Vapahtaja, kun kävelin takaisin ihmisten likaiseen kaupunkiin
ja näin jälleen ne ikävöivät silmät,
minä ymmärsin Sinua paremmin,
kun Sinä heitä katsellessasi itkit.

Mutta Sinähän itkit taas - tunsin sen.
Sinä itkit heitä nyt minussa.

Vapahtaja - tässä on sydämeni.
itke ja rakasta Sinä minussa!
Tässä on käteni.
Taluta minua heidän luokseen!
Tässä ovat huuleni
- sano sinä suullani heille hyviä sanoja,
sillä he ovat yksin
ja heillä on ikävä silmissään.

* * *

Orvokki Harjuvaara

sivu päivitetty 17.7.2010