Tyyne Aron muistelmat 1999 Arina-lehdessä

TYYNE ARON MUISTELMAT
Järvenpää-seuran Arina-lehdessä 1999

Tyyne Aro muistelee

Perheeni historiaa ja vähän Järvenpäänkin

(Kuvateksti: Ylioppilaskuva vuodelta 1939)

Kerron suvustani ja perheestäni, jotka ovat koko elämänsä asuneet täällä Järvenpäässä ja työllään ja elämällään osittain vaikuttaneet Järvenpään kehitykseen ja historiaan. Isäni isä, Fredrik Samuel Gustafsson tuli Nurmijärveltä v. 1869 Tuusulaan ja Vanhankylän kartanoon, jossa hän tutustui samoihin aikoihin Mäntsälän Ohkolasta kartanoon tulleeseen mäkitupalaisen tyttäreen Maria Avilla Walleniukseen. Nuoret menivät naimisiin ja perustivat kotinsa Tuomalaan, Hosianummelle. Lapsia syntyi 8, joista yksi, vanhin, oli poika, isäni Frans Teodor Gustafsson. Muut olivat tyttöjä, heistä kolme nuorinta kuoli aivan pieninä. Äitini kertoman mukaan yksi lapsista oli syntynyt marjametsässä. Äiti Avillalla oli lapsi kainalossa metsästä palatessaan. Tytöt saivat ajan tapaan hienot nimet:
Maria Matilda, Ida Ottilia, Lyydia Aleksandra, Hanna Siviä ja Olga Viktoria. Kun isäni oli 13 vuotias, ryhtyi Samuel vaari Westermarckin kartanon torppariksi Rotstenin torppaan, joka sijaitsi Loutinmäen länsirinteessä. Torpparilla oli paljon velvoitteita ja lapset joutuivat pienestä pitäen hoitamaan osuutensa. Pelloilla, heinänniitossa, haravoinnissa, viljankorjuussa, kaikessa työt tehtiin muiden torppien väen kanssa kilpaa. Nykypäiviin saakka suvussamme on kulkenut sen aikainen sanonta, että "kuulutaan Rotstenin työhulluun sakkiin".

Torpan tytöt avioituivat. Matilda löysi Tuomaalasta suon laidalta seppä Walter Westerdahlin. Lyydian mieheksi tuli Halikosta kotoisin oleva Toivo Virtanen, ja Petäjävedeltä tullut Joonas Koskinen otti vaimokseen Hannan. Molemmat olivat rakennusalan miehiä ja suorittivat elämäntyönsä Tuusulassa     ja Järvenpäässä. Toivo Virtanen urakoi mm. Järvenpään ensimmäisen kirkon. Muurauksessa oli mukana minun Eino veljeni. Alttarin kaaren muuraustyö oli hänen tekemänsä ja hän oli siitä hyvin ylpeä, koska työ ei ollut helppo. Joonas Koskinen oli kirvesmies. Hänen aikaansaamistaan ovat monen rakennuksen puutyöt Järvenpäässä. Isän siskoista Ottilia ja Olga jäivät naimattomiksi. Olga täti jäi torppaan vaaria hoitamaan. Avilla - mummu oli kuollut jo kauan sitten, vuoden 1918 alussa, 66 - vuotiaana. Ottilia pääsi jo 16 vuotiaana Westermarckin kartanoon piiaksi ja sisäköksi.

Hän ehti palvella siellä 23 vuotta. Kun Suomen valtio osti Järvenpään kartanon maat ja Westermarckit muuttivat köyhtyneinä täältä pois, Ottilia palveli jonkin aikaa jollain Aminoffeilla Helsingissä, mutta muutti sitten Eero ja Saima Järnefelteille, jotka asuivat talvet Helsingissä ja kesät Järvenpäässä Suvirannassa. Kului kymmenen vuotta. Olga täti kuoli. Vaari jäi yksin Rotstenin torppaan. Kun hän ei suostunut vieraisiin hoitajiin, teki Ottilia täti mielestäni uskomattoman uhraukseen. Hän jätti Helsingin mukavuudet ja palasi torppaan pimeän metsän keskelle, jossa joutui kaiken tekemään itse ja yksin, huolehtiakseen 86   vuotiaasta isästään. Kun vaari sitten kolmen vuoden kuluttua kuoli, palasi Ottilia Suvirantaan muutamaksi vuodeksi palvelemaan Laura ja Erkki Kolehmaista. Ottilia oli jonkin aikaa Järvenpään vanhin asukas. Hän kuoli 98 vuotiaana.

(Kuvateksti: Rothstenin torppa 1800 luvun lopulla (nykyisen Metsätien varrella). Sen viimeinen torppari oli Fredrik Gustafsson, joka tuli torppaan Tuomalan kylästä v. 1892.)

Isäni Frans Teodorin vaimo, siis äitini, Ida Cecilia Walden Pornaisten Halkiasta, oli sepän tytär. He avioituivat vuonna 1908. Heille syntyi 8 lasta, joista kaksi kuoli aivan pieninä. Kaikki lapset synnytettiin kotona. Vanha mummu Virtaska oli auttamassa. Äidin synnytykset olivat vaikeita. Minullakin kuulemma oli napanuora kiertynyt kolme kertaa kaulan ympäri ja kasvoiltani olin ollut ihan tumma. Vasta kuopusta, Simoa auttoi maailmaan koulutettu kätilö, Toini Lampio, joka niihin aikoihin oli tullut kylään. Äitiä huvitti kovasti Toini Lampion iloisuus ja pirteys. Koska sauna oli lämmin, halusi kätilökin kylpeä. Nopeasti hän kipitti portaita parveen ja nosti jalkansa kattoon.

Vanhempani olivat erittäin työteliäitä ja ahkeria. Äitini leipoi kaiken leivän kotona: Isossa leipäuunissa poistettiin peruna , porkkana ja lanttulaatikoita sekä puuroja. Yksi lehmä oli sodanjälkeiseen aikaan saakka. Se antoi joka kevät vasikan, jonka lihasta tehtiin mm. alatoopia. Joka kevät otettiin porsas. Syksyllä se säilöttiin ja suolista tehtiin ja paistettiin mustia makkaroita. Ja kuinka paljon tällaiselta perheeltä tuli likapyykkiä, jonka äiti pesi käsin! Isä, torpparin poika, hakeutui jo hyvin nuorena Järvenpään asemalle töihin. Vaari oli pettynyt. "kun torpassa sentään oli kaksi hevosta, eikä poika jää nyt kotiin töihin". Isästä tuli vaihdemies. Tämän varsinaisen työn lisäksi hän opetteli suutarin ammatin, tekemään kenkiä. Hän aloitti myös oman talon rakentamisen rautatieaseman lähelle. Niillä tienoin on nykyisin kirjaston parkkipaikka.

Isä oli kätevä käsistään. Hän veisti kaikki puiset työkalut itse. Ne olivat kauniita ja hyvänmallisia. Tiedän hänen tehneen myös reen ja useita veneitä. Uuden kotitalon isä rakensi noin puolen kilometrin päähän rautatieasemasta Helsingin suuntaan, radan varteen. Samassa paikassa oli aikaisemmin valmistettu punaisia tiiliä. Tontilla oli tiiliuuni ja piha oli täynnä isoja kuoppia, joista savi oli käytetty tiilien valmistukseen. Minä lienen syntynyt siinä talossa, koska varhaisin lapsuusmuistoni on keväältä 1923, jolloin seisoin vanhempieni ja naapurien kanssa ratapenkalla katselemassa, kun Lindroosin talo paloi radan toisella puolella. Asuimme rautatien varrella. Sen ainoa alikäytävä oli aseman pohjoispuolella. Kun kansakoulut olivat vastakkaisella puolella, jouduttiin radan yli kulkemaan monta kertaa päivässä. Kouluissa ei 1920 30 luvulla vielä ollut kouluruokailua, joten juoksimme ruokatunnilla kotiin syömään. Radalla "vekslasi" aina monta tavarajunaa. Niiden alta piti pujahtaa toiselle puolelle ja palatessa tehdä sama vaarallinen alitus uudelleen.

Kun muistelen lapsuuteni aikaisia rakennuksia ja niiden asukkaita, muistan pienen, keltaisen Virtasen mökin. Siitä seuraavassa talossa asemalle päin asui pankinjohtaja Pekka Siimestö. Nyt sitä asustavat Aili ja Pekka Harjuvaara.

(Kuvateksti: Muurari Teodor Aron talo rautatien varressa nykyisen INVA:n oppilaitoksen kohdalla.)

Seuraavassa talossa on aikoinaan asunut Westermarckin kartanon pehtori Lindroth. Siihen aikaan, kun minä kävin kansakoulua, oletan siinä asuneen Tuusulan seudun sähkölaitoksen johtajan Lindbergin. Siitä lähtien, kun Esteri ja Veijo Kokkonen menivät naimisiin, tämä rakennus on ollut heidän kotinsa. Veijo Kokkonen kertoi, että remontoidessaan taloa he löysivät eteisen lattian alta Järvenpään kartanon vanhan muonamiesluettelon, johon oli merkitty miehet ja muonat. Sahankaaren toisella puolella asui merikapteenin leski, Emma Söderman. Hän oli jo vanha, mutta hänellä oli hyvin herttainen apulainen, Anna täti, joita me silloin tällöin saimme jotain hyvää. Heidän pihallaan kasvoi vihreitä pensaita, joissa kasvoi punaiseksi tulevia palloja. Ihmettelimme, mitä ne olivat ja miltä ne maistuivat. Pettymys oli suuri, kun maistelemisen aika tuli, kauniita, mutta ei hyviä. Ne olivat tomaatteja. Myöhemmin talo on tunnettu Merisen huvilana.

Seuraavaksi oli Anttosen kauppa, jonka jälkeen Lindroosin uusi rakennus ja tulipalossa säilynyt leipomorakennus. Välillä oli tie ja sen jälkeen Perhelän osuuskauppa, sitten iso koivu, sen katveessa talo, jossa asui Heleniuksen mamma. lopun rinteestä täyttivät rautatieläisille tehdyt asumukset.

Jos lähdetään Helsinkiin päin, tullaan pian Blixtin mäkeen. Sen harjalla on ruotusotilas Uhleniuksen torppa, jossa asui hänen leskensä Ida, "Blikstin Iita". Hänellä oli yksi tytär, Rauha, ja neljä poikaa, joista tunsin kaksi, Sulon ja Alpon. Idalla oli iloinen ja valoisa luonne. Pojat olivat musikaalisia ja huumoria täynnä. Kun Blixtin mäeltä alkoi kaikua haitarin soitto ja laulu, tuntui ihan juhlalta. Poikia kuunnellessaan pikku veljeni Simo oppi Emma valssin jo potalla istuessaan. Alpon poika on tunnettu musiikkimies Jani Uhlenius. Uhleniuksen jälkeen muistan vielä muurari Laakson talon. Laakson poika Armas putosi armeijassa hevosen selästä ja halvaantui. Komea poika. Meidän isä lahjoitti hänelle viulunsa, kun meistä lapsista ei ollut soittajiksi.

Kerron vielä naapureistamme rautatien länsipuolella. Maasto laski järvelle päin. Alapuolella oli matala, yksikerroksinen rakennus. Siinä asui Lönnqvistin perhe. Heillä oli hevonen, joten mies lienee ollut ajuri. Heillä oli tytär, Impi, joka avioitui Sipooseen. Heidän jälkeensä taloon muutti Sundell niminen perhe jolla myös oli yksi
tytär, kaunis Nina. Sisareni kävi heillä mielellään, kun siellä oli paljon kaunista tavaraa, jota välillä hänellekin lahjoitettiin. Sundellien jälkeen paikan osti Emil Bauer. Bauer aloitti liiketoimintansa tällä tontilla makeisautomaattien valmistuksella. Sitten hän laajensi sitä seppelenauha, letti ja kukkakoristenauhojen kutomisella ja lopuksi kangaskutomolla.

Seuraava naapurimme Helsingin suuntaan oli sahanomistaja T. V Harjuvaara. Rakennuksessa toimii nykyään englantilainen leikkikoulu. Harjuvaaran piha oli kaunis ja hyvin hoidettu, paljon marjapensaita ja omenapuita, kastelulammikko ja pieni mäennyppylä, jossa kasvoi mäntyjä. Se oli Paakkolan (toim.huom Tapiolan) mäki ja samalla paikalla seisoi myöhemmin Sibeliuksen patsas, ennen kuin se siirrettiin Järvenpää- talon pihaan. Korkeiden portaiden sivussa kasvoi suuria seljapensaita ja Huvilatielle johtavan tien molemmin puolin runkoruusuja, jotka talvisodan pakkaset palelluttivat samoin kuin omenapuutkin.

Harjuvaaran talon yläkerrassa oli Järvenpään puhelinkeskus. Sen hoitajan toimi Mimmi Holm. Hän oli tarmokas ja toimelias nainen. Hänestä on kirjoitettu paikkakunnan vanhoissa muistelmissa. Hän oli kiltti ja nähtävästi hän piti lapsista. Joskus me naapurin pikku tytöt veimme hänelle ratapenkereen villejä kukkia
tai vain paremman puutteessa edellisvuotisia kanervanvarpuja. Aina hän hieno tunteisesti ilahtuneen näköisenä otti kimput vastaan ja aina me saimme paikaksi jotain hyvää. Muistan, että Järvenpään Yhteiskoulun kirjastossa oli paljon hänen lahjoittamiaan kirjoja. Ehkä hän paikkakunnalta pois muuttaessaan antoi niitä sinne. Köyhälle koululle ne olivat hyvään tarpeeseen. Kävin koulun kirjastossa usein. Muistan lukeneeni sieltä ainakin Leo Tolstoin kirjan Mistä ihmiset elävät.

Harjuvaaran jälkeinen talo, kaksikerroksinen puurakennus, kuului kirvesmies Mäkiselle. Mäkisen täti ompeli pojille kouluvaatteita. Meidän poikia harmitti, kun niiden puntit ulottuivat polven alapuolelle. Piti olla kasvunvaraa. Heillä oli kaksi poikaa, Eino ja Yrjö ja tyttö, Pirkko. Eino oli fiksu ja näppärä käsistään. Hän oli korkeintaan 15 vuotias, kun hän vuonna 1928 teki meille kidekoneradion. Onnellisina me lapset kuuntelimme Markus sedän lasten tunteja. Kilpailu oli kova siitä, kuka kulloinkin sai sitä kuunnella, kun perhe oli iso ja kuulokkeita oli vain yhdet.

Meidän pihastamme keskustaan päin seuraavalla tontilla asui perheineen Matti Uusitalo. Hän oli Westermarckin palveluksessa maanmittarina, metsänhoitajana ja paljon muuna. Perheessä oli kaksi poikaa, Erkki ja Heimo, sekä tytär Helvi. Kerran sattui hauska tapaus: Kylän keskustassa oli hautajaiset, luultavasti Jokivuorella. Sieltä kuului virren veisuuta. Uusitalo oli leikkaamassa poikien hiuksia, ja hän oli sijoittanut pihalle peräkkäin tuolit, joilla pojat istuivat. Leikatessaan hänellä oli kädet vaakatasossa niin kuin kuoron johtajalla ja veisuu kuului juuri siitä suunnasta. Pieni Eero veljeni juoksi äidin luokse ja huusi: "Äiti, äiti tule katsomaan, kun Uusi talon setä opettaa poikiansa laulamaan!"

Uusitalon jälkeen oli Huvilatien, nykyisen Mannilan tien, varrella vielä yksi iso rakennus. Muutama vuosi sitten käytiin Keski Uusimaan palstoilla keskustelua siitä, mikä ja missä oli Järvenpään ensimmäinen elokuvateatteri. Se oli tässä rakennuksessa ja vastapäätä sitä oli tien toisella puolella Nuotion huonekalu ja ruumisarkkuliike. Teatterin nimeä en muista, mutta siinä toimi myös Kanykoffin turkistehdas, tai ainakin perhe asui siinä. Eräänä yönä talo paloi maan tasalle. Muistan, kuinka pelkäsimme, kun tuuli toi koko ajan palavaa paperia ja muita aineita meidän talomme yli.

Haluan kertoa vielä läheisyydestä naapurien kesken. Kun vanhin veljeni, Vilho, sairastui keuhkotautiin 17-18 vuotiaana ja joutui olemaan paljon parantoloissa, pikku veljeni Simo nähtävästi kaipasi häntä, koska hän aina äidin leipoessa tahtoi leipoa Vilholle pullia. Kerran Vilholta tuli kortti, joka kuvasi merta ja taivasta, taivaalla iso risti. Simo katseli korttia, ei osannut vielä lukea mutta teki oman johtopäätöksensä. Kiireesti hän juoksi Uusitalon keittiöön, istui tuolille ja sanoi tädille vakavasti: "Nyt se meidän Vilho on sitten kuollut". Yhtä kiireesti Uusi talon mamma juoksi meidän äidin luokse surun osanottoon. Onneksi asia ei ollut niin. Kortti oli jonkin uskonnollisen yhdistyksen julkaisema. Jos Simolla pienenä oli vain yksi karkki tai muu hyvä pala, hän saattoi antaa siitä puolet minulle, vain minulle, sanoen "hyvä antaa vähästäkin, paha ei paljostakaan". Tätä lausetta olemme hymy huulilla toistaneet läpi vuosikymmenten aina silloin tällöin.

Pienenä, ehkä 7-8 vuotiaana, olin joulun tienoissa käärinyt pieniä paketteja veljilleni lahjaksi. Uusitalon Heimo oli meillä, kun pojat avasivat pakettinsa. Kun heillä ei ollut minulle mitään, taisin näyttää vähän apealta. Heimo meni kotiinsa, kääri omat vesi värinsä pakettiin ja toi ne minulle. Paha mieli hälveni, eikä kiltin naapurinpojan hyvä tahto koskaan unohtunut.

Vähän koulusta

Yläkansakoulun ensimmäisenä syksynä luokkani opettajana oli Maija Pohjanpalo. Kun hän sinä syksynä jäi eläkkeelle ja muutti pois, hän lahjoitti meille oppilailleen suuren määrän postikortteja, joita hän vuosikymmenten aikana oli saanut. Me olimme niistä hyvin iloisia. Eihän siihen aikaan, 1920 luvulla, vielä paljon kortteja ollut. Maija Pohjanpalo oli hieno opettaja. Hän ei milloinkaan lyönyt oppilaita karttakepillä sormille niin kuin jotkut muut opettajat. Kun hän johonkuhun pojannaskaliin kiukustui, hän otti pojan korvannipukasta kiinni, ravisti vähän ja sanoi: "Sinä viheliäinen".

En tunne koulujen nykyistä käsityön opetusta. Kansakoulussa saimme tottua ompelukoneen käyttöön. Ompelimme ainakin esiliinoja, tyynyliinoja, jotka myös nimikoimme, ja kudoimme pitkävartisia sukkia. Pojilla oli isojakin töitä. Opettaja Vilho Kilpinen oli hyvä puutyön ohjaaja. Eino veljeni esimerkiksi teki viimeisellä luokalla, 11 vuotiaana, puisen sohvan. Se on vieläkin keittiössäni. 72 vuoden käytön jälkeen se ei hutise eikä tutise, eikä sitä ole tarvinnut koskaan korjata. Ollessani yläkansakoulun kolmannella luokalla tuli kouluun maatalous kerho neuvoja. Hän kehotti oppilaita ottamaan hoitoonsa viljelypalstoja. Hän kävisi opastamassa pitkin kesää. Monet ottivat, minäkin sain kotiperunapellosta aarin verran. Kerhoneuvoja kävi monta kertaa kesässä tarkistamassa, miten palsta oli hoidettu ja kasvit kasvaneet.
Jokaisella kerholaisella oli pieni kirja, johon hän merkitsi tulokset. Työtä siinä oli, mutta kevääseen saakka riitti kodin ruokapöytään porkkanoita, punajuuria, lanttuja, kaalia ja kurkkuja. Tämä harrastus on minulla jatkunut koko elämäni ajan ja varmaan monella silloisella luokkatoverillakin.

Koulussa oli puulämmitys. Kaikissa luokkahuoneissa oli korkea uuni. Koulutuntien jälkeen piti järjestäjien kantaa seuraavana aamuna tarvittavat puut puuvajasta luokkahuoneisiin. En muista, kuka aamuisin hoiti lämmityksen. Toistakymmentä vuotta sitten televisiossa kerrottiin Katajanokan koulun erikoisesta opetusohjelmasta. Lapset vietiin merenrantaan. Heillä oli omatekoiset haavit, jotka työnnettiin veteen. Sitten kaikki, mitä haaviin merestä tuli, tutkittiin. Soitin silloin koulutoverilleni Erkki Järviselle ja muistelimme, millainen meidän koulumme, Järvenpään Yhteiskoulu, 30 luvulla oli: Kun tytöillä alaluokilla oli käsitöitä ja keskiluokilla 4 tuntia viikossa kotitaloutta, oli pojilla niinä tunteina sovellettua luonnontietoa. Se käsitti geologiaa, maanmittausta ja viitoitusta, karttapiirustusten perusteita harjoitustehtäviä suorittaen, puiden korkeuden arvioimista, meteorologia havaintoja ja niihin perustovia laskelmia, fysikaalisia analyyseja ja paljon päässälaskua, opintoretkiä Kotitalousopettajaopiston ja Paloheimon puutarhoihin ja paikkakunnan teollisuuslaitoksiin. Yläluokilla meillä kaikilla oli filosofian sijasta talousmaantiedettä ja puutarhaoppia. Pojilla kuului olleen myöhemmin yliopiston maantieteellisessä tiedekunnassa helppoa, kun asioita oli pohjustettu näin aikaisemmin.

Rehtori Raevuorella olikin koulun mainostekstinä: "Maaseudun huomiota ansaitsee Järvenpään Yhteiskoulu". Oppilaita oli sitten ympäri Suomea, kaukaakin. Toinen merkittävä ja erikoinen opetusaine oli pika kirjoitus. Se oli neljännellä ja viidennellä luokalla pakollinen ja kuudennella ja seitsemännellä vapaaehtoinen. Muutamat oppilaista saavuttivat jo liikepikakirjoittajan todistuksen eli 60 sanaa minuutissa. Esimerkiksi minun aamunavauksissa, ne olivat silloin aamuhartauksia, luokkatoverini, Aure Saari, kirjoitti uskonnon maisteri Eva Backmanin puheet pikakirjoituksella muistiin. Rehtori Raevuori toimi eduskunnan pikakirjoittajana täysistunnoissa. Koulussa hänen piti opetuksen ja johtamisen lisäksi hoitaa toimistotyöt. Lopetettuani keväällä 38 opiskeluni hän pyysi minut avukseen koulun kansliaan. Paikkani hän maksoi omasta paikastaan. Näin meni syyslukukausi. Kevätlukukaudella hän lähetti minut konekirjoituskouluun Helsinkiin. Hän osti koululle kolme vanhaan kirjoituskonetta. Minusta tuli kesän ajaksi konekirjoituksen opettaja. Koneet olivat koko kesän käytössä ja minulla työtä. Kurssit olivat maksullisia, joten koululle tuli tuloja. Syksyllä jatkettiin kansliassa, kunnes marraskuussa 1939 syttyi talvisota. Kun sodan päättymisestä ei ollut tietoa, rehtori antoi minulle vapauden etsiä itselleni toisen työ paikan.

Opettajat olivat nuoria ja innokkaita. He antoivat vapaaehtoisesti paljon ilmaisia matematiikan ja kielten tunteja kotonaan iltaisin. Koulu pärjäsikin hyvin ylioppilaskirjoituksissa sitten, kun niiden aika kouluumme tuli. Koululla oli joka vuosi urheilukilpailut Keravan yhteiskoulun kanssa. Keravan joukkueeseen kuuluivat mm. sittemmin kuuluisiksi tulleet Niilo Tarvajärvi ja Topi Sariola.

Viidennellä luokalla sekä lukiovuosina kuuluin koulun vapaaehtoiseen lausuntakerhoon. Se kokoontui suomen kielen maisteri Kauko Heikkilän kodissa tiistai iltaisin. Rouva Sylvi Heikkilä oli innokkaasti mukana. Kerhoon kuului myös Marjatta Mikkola, josta myöhemmin tuli kuuluisa lastenkirjailija Marjatta Kureniemi. Kerhoillan ohjelmassa jokainen vuorollaan esitti itse valitsemansa ja harjoittelemansa runon. Sitten runon sisältö käsiteltiin ja esitys arvosteltiin.
Lopuksi meille tarjottiin teetä hunajan ja leivonnaisten kera. Kerhoon kuului kymmenkunta aktiivista jäsentä. Illat olivat hyvin mieluisia ja mielenkiintoisia. Olen aina pitänyt runoista. Kansakoulussa opettaja pyysi minut korokkeelle lukemaan runon "Pohjanmaa", jonka on kirjoittanut V. A. Koskenniemi. Siitä se rakkaus alkoi. Kerran eräässä luokkakokouksessa luokkatoverini Martti Laiho kysyi minulta: "Vieläkö sä lausut runoja?" Minä vastasin: "Kyllä, lauantai iltaisin saunan parvessa". Siellä tosiaan joku vanha runo vuosien takaa saattaa nousta mieleen ja muistan sen ulkoa.

Kaksi miellyttävää muistoa vielä kouluajoilta

Professori E. N. Setälä oli keväällä 1930 perustanut Suomen suvun instituutin Setälään. Pari luokkatoveriani kansakoulusta soi sieltä heti syksyllä työpaikan. Heidän työhönsä kuului eri teoksista valittujen otteiden leikkaaminen liimaaminen ja järjestäminen suomalais ugrilaista sanakirjaa varten. He asuivat Setälässä. Kun toinen näistä tytöistä oli varhaislapsuudesta asti ollut minun hyvä ystäväni, olin minäkin usein vapaa aikoina siellä. Keväisin polskimme järvessä jäiden seassa. Eräänä syksynä pääsin mukaan sadonkorjuujuhlaan, jota vietettiin jossain tilan rakennuksessa. Siellä tanssittiin ja leikittiin piirileikkejä. Professori Setäläkin oli jonkin aikaa juhlassa mukana. Satuin kai olemaan hänen lähellään, koska hän pyysi minut parikseen yhteen piirileikkiin. Olin yllättynyt ja äärettömän iloinen.

E. N. Setälä kuoli yllättäen talvella 1935. Me Järvenpään koululaiset muodostimme pitkän kunniakujan reitille, jota pitkin hänen arkkunsa kuljetettiin kotoaan Helsinkiin siunattavaksi. Tutkimuslaitos Suomen suku siirrettiin Helsinkiin.

Sairas isoveljeni Vilho kävi terveimpinä kausinaan metsällä. Pikkuveljeni Simo oli reipas poika ja kerran hän meni Sibeliukselle myymään jotain lintua tai jänistä. Siellä ostettiin ja luvattiin ostaa kaikki tämän laatuinen riista, minkä Vilho pystyy hankkimaan. Simo tuli niin rohkeaksi, että kun hänellä kouluaikana oli jokin rahankeräyslista, hän aina meni myös Sibeliukselle. Kyllä siellä keräyksiin osallistuttiin. Vilho metsästi myös oravia. Niiden turkkien myynnistä hän sai vähän tuloja. Meillä oli siihen aikaan Kalle niminen kissa. Se oli niin tarkka, että kun Vilho otti kiväärin seinältä, Kalle ampaisi hänen peräänsä lähimetsään
metsästämään. Se tiesi saavansa nyljettäessä oravan ruhon. Kerran meillä oli myös mykkä kissa. Se ei naukumalla pystynyt ilmaise maan itseään. Kun se ulkona ollessaan halusi sisään, se kiipesi ikkunan vuorilaudalta riippumaan ja katseli sisään. Tiesimme mennä avaamaan sille oven.

Minua pari vuotta vanhempi veljeni Eino oli meistä vilkkain ja elämänhaluisin. Kun äiti joskus katsoi olevan aihetta kurinpitoon ja lähetti Einon hakemaan vitsan, poika sen nöyrästi haki. Vitsan äidille antaessaan hän kiireesti pyysi: "Äiti kiitti, anna anteeksi". Taisi näin jäädä monet vitsat saamatta. Vanhempi veli, Vilho, lähti kyllä hakemaan vitsaa, mutta palasi vasta keskiyöllä, kun kaikki jo nukkuivat. Einon värikkäästä lapsuudesta on paljon juttuja. Rautatien varrella asuessamme ratapenkereen erotti rautatiestä iso oja, jonka ylitse vei pari keinuvaa lankkua. Eino oli perin pieni, kun hän kerran karkasi pihasta kävelemään tälle lankulle ja putosi ojaan. Pää savessa ja yltä päältä kurassa hän kömpi tai autettiin sieltä ylös. Koko ajan hän hoki jotain "aata poloa". Mutta kun hän oli turvallisesti penkereellä, tuli selvästi: "aatana polovettä". Pieni mies oli vihainen. Kun isän isä, Samuel vaari, oli tullut meille, oli pieni mies mennyt sängyn alle ja laulaa loilottanut: "Samuli soitti sarvee, kaikki likat parveen. Parvi rupes palamaan, Samuli likkoja halaamaan".

Veljet sanoivat minua Tykiksi. Meillä oli keittiössä leveä sänky. Eräänä iltapäivänä Eino makaili siinä, kun ovelta kuului koputus. Eino luuli, että oven takana olin minä ja huusi kovaa: "Paska Tykki, tuu sisään vaan, mitäs siellä koputtelet". Ovi aukeni ja sieltä tuli opettaja Kilpinen, hänen opettajansa. Sängyn vieressä oli avoin ikkuna. Vikkelästi poika livahti siitä ulos. Eino kehittyi varhain. Kun hän 14 vuotiaana oli miesten töissä lastaamassa lautoja taapeleihin Harjuvaaran sahalla, tulivat kuvaan myös aikamiesten tavat, tupakanpoltto ja tansseissa käynti, jossain vaiheessa myös alkoholi. Mutta monena talvena hän oli ainoa, joka toi perheeseen palkkarahoja.

Lapsuudenkodissa me lauloimme paljon. Lukuun ottamatta äitiä ja Vilhoa meillä kaikilla oli hyvä lauluääni. Miehuusvuosien aikana Eino joskus innostui laulamaan armeijan aikaisia lauluja ja marsseja, erikoisen kauniisti myös siellä laulettuja virsiä. Sisareni Impi saattoi istua keinutuoliin, ottaa laulukirjan ja laulaa sen kannesta kanteen. Joskus oli jokin jännä romaani, jota kaikki halusivat lukea yhtä aikaa. Se, jolla kirja kulloinkin oli, piilotti sen poissaolonsa ajaksi, jotta saisi sen heti palattuaan haltuunsa. Kerran kiistakapulana oli hyvin paksu, jännittävä opus, jonka Eino otti mukaansa ulkovessaankin. Sitten hän piilotti sen niin ovelasti, että me toiset emme löytäneet, vaikka kuinka etsimme. Hän oli keksinyt laittaa sen yläkerran paistinuuniin.

Palaan vielä meidän isään, Frans Teodor Gustafssoniin. Luultavasti jo nuorena miehenä hän on ottanut nimekseen Aro. Äidin kertoman mukaan isä oli avioliiton alkuvuosina iloinen ja hyväntuulinen, temmelsi ja hassutteli lasten kanssa. Sitten alkoi punakapina. Äiti kertoi isän olleen eräänä päivänä radan varrella
sijainneessa nahkuriliikkeessä ja tulleen sieltä kainalossaan iso käärö nahkoja kengäntekoa varten. Punaisten juna seisoi radalla. Isällä ei ilmeisesti ollut aikomusta nousta siihen. Jostain syystä hän on sinne joutunut ja joutui sitten myös Suomenlinnaan. En tiedä, kuinka kauan hän siellä oli, mutta kotiin päästyään hän oli vuosikausia hyvin sairas mies. Suomenlinnasta päästyään isän piti suunnitella elämä uudestaan. Hän oli ollut vaihdemies, mutta VR:n palvelukseen ei kaartilaisia otettu takaisin. Isä opetteli muurarin ammatin. Useat lähiseudun tiilinavetoista ovat isän käsialaa. Hän oli mukana myös joidenkin Järvenpään tehdasrakennusten muurauksissa. Itse hän urakoi ainakin Vihtori Lehtosen liikerakennuksen kiviosan, jossa Järvenpään posti toimi monta vuotta. Mutta enemmän isä oli keskittynyt sisämuuraukseen, savuhormistojen, hellojen, pystyuunien ja kaakeliuunien tekoon. Hän opetti tämän ammatin vanhemmille pojilleen ja monelle muulle nuorelle miehelle, jotka ensin olivat hänellä apupoikina.

Naapurissa silkkitehdas menestyi ja laajeni. Se tarvitsi tilaa värjäämölle ja laitosmiesten asunnoille. Pitkään johtaja Emil Bauer esitti isälle tonttimme ostotarjouksia. lopulta vuonna 1933 isä möi radan varrella olleen kotimme kiinteistöt silkkitehtaalle. Kolmannen omakotitalonsa isä rakensi Kytötien varrelle, noin kilometrin päähän
rautatieasemasta. Rakennus on nyt 64 vuotta vanha, mutta pihalla kukkivat ja tuottavat hedelmää isän istuttamat omenapuut ja vuoristokarviaismarjapensaat.

Niin pitkälle kuin muistan, isä oli aina illat ja vapaa-ajat kotona. Hän ei kulkenut kokouksissa, ei ravintoloissa eikä kuppiloissa, ei myöskään Alkossa. Jos alkoholia oli päässä toi taskussa, oli se joutunut sinne jonkun työkaverin tarjoamana toi myymänä. Isän toimissa arvostan suuresti sitä, että hän otti meille lapsilleen henkivakuutukset, kun vielä olimme hyvin nuoria. Niiden maksut siirtyivät meille sitten kun aloimme itse ansaita tuloja.
Meidän kotikasvatuksemme oli vapaamielinen. Tiesimme, että ei pitänyt kovaa kokeneena Mannerheimista, mutta meitä ei painostettu mihinkään. Kotona ei puhuttu politiikkaa. Me saimme kasvaa ihan omien mieltymystemme mukaan.
Saatamme olla erilaisia, mutta hyväksymme toisemme sellaisina kuin kukin meistä on. Olen siitä hyvin kiitollinen.

Tyyne Aron ylioppilaskuva 1939

Tyyne Aron muistelmat pdf-tiedostona.... klikkaa

* * *

PRO PATRIA SIVULLA...

Kun Tyyne Aro yhdessä luokkatovereidensa kanssa pääsi ylioppilaaksi saman vuoden keväällä, kun syksyllä syttyi talvisota, hän kirjoitti kauniit muistelmat myös ylioppilasvuodestaan ja sankarivainajakoulutovereistaan Yhteiskoulun ja Lukion vuosikertomukseen 2004.

* * *

Paluu Untolan sivulle

Paluu paikallishistorian sivulle