Nyt on Riston kohdalla koittanut se päivä, jolloin hänen kirjan alussa ja lopussa julki lausumansa toivo on toteutunut - perillä, PERILLÄ, ja siellä saa kohdata jo täältä aikaisemmin lähteneet. Kirjassa lausutut sanat ovat toteutuneet ja hän on Jumalan luona siellä, missä Ismo on saanut olla jo kaikki nämä 5 vuosikymmentä.
Kerran tavatessamme Risto mietti jälleen minkä ikäinen Ismo olisi nyt - yli kaksikymppisenä nuorena miehenä, minkä kokoinen, minkä näköinen nuori mies hän olisi...kaikesta näkyi ja kuului, miten syvällä hänen sydämessään oli pohjaton kaipaus täällä ajassa menetetyn poikansa puoleen. - Nyt se kaipaus on täyttynyt.

Kirjan viimeiset sanat ovat 'hoodajaa' (= ylistys, sulkasadonkin keskellä laulavan kanarialintunne nimi) ja Ef 3:20-21, joka kuuluu jokaisessa messussa synnintunnustuksen ja synninpäästön jälkeen kunniassa ja kiitosvirressä.
Orvokin kuoleman jälkeen koen jumalanpalveluksessa vahvasti tällä kohdalla tuon ylistyksen kouriintuntuvana uudella tavalla. Tapaan itseni aina miettimässä, miltä se ylistys siellä taivaassa oikeasti kuullostaa - ja kun Orvokki ei osannut laulaakaan täällä, mutta siellähän kaikki on toisin... . Mitä useampi tuttu on taas saanut siirtyä ajan rajan sille puolelle, sitä voimakkaammat ovat siteet, jotka vetävät sinne päin meitä täällä olevia.
Sitä ylistystä ei vielä kuitenkaan kuule, mutta seinämä ohenee koko ajan ja melkein jo kuultaa lävitse. 

Nämä ajatukset taas kerran ovat kulkeneet mielessäni, kun avasin Orvokin valokuva-albumit Riston kuolinviestin jälkeen ja etsin nämä kuvat. Orvokilla oli halki elämänsä syvä talvisodassa kuolleen isänsä ikävä, isän, josta hänellä ei ollut ainuttakaan muistikuvaa. Hän kertoi yhteisestä kokouksesta ja matkasta teidän kanssanne aina iloisena ja hyvänä muistona Norjassa olo aikanaan.

Sen vuoksi toivon, että nämä kuvat myös tuovat teidän mieleenne Kerttu ja Marjo - jotain siitä ilosta, joka hiljaa säteilee teidän perheenne kuvista. Antakoot ne teille iloa ja rohkeutta katsoa eteenpäin elämässä arjen keskellä, koska meillä on Jumalan luja lupaus: "...minä tiedän Lunastajani elävän ja viimeisenä päivänä hän on seisova multien päällä."
Olen monesti todennut miten suuri viisaus oli , että Job ei sano, '...minä tunnen/koen Lunastajani elävän...', vaan minä TIEDÄN. Sillä tietoisuus on syvempi ja vahvempi kuin tunne, joka varsinkin surun ja kipujen keskellä on monesti masentunut ja tuskainen. - Tietoisuus on sen sijaan vankka, tunteista riippumaton ja horjumaton, toivo, joka kerran täyttyy meidänkin kohdallamme silloin, kun Jumala sen hyväksi näkee.
Eeva Ikonen kertoo runossaan, jonka Kari Kuuva on säveltänyt ja Päivi Paunu laulanut: