Tarkistin digikuvista
muistikortilta, että olimme käyneet 41 minuuttia
aikaisemmin Yläneen kirkon sankarihaudalla viemässä
Orvokin isän haudalle
kanervan. Tästä 1782 Michael Piimäsen piirtämän ja yläneläisten
talonpoikien rakentaman kirkon portista oli keväällä
1940
sunnuntaina huhtikuun 14. päivänä kannettu Eino Erik Teinin arkku
kirkon
kuoriin yhdessä kolmen sankarivainajan kanssa. Viides siunattiin
poissaolevana.
* * *
Siunauksen
jälkeen
arkut kannettiin kirkon viereen pari kuukautta
aikaisemmin perustetulle sankarihautapaikalle. Sinne oli
haudattu jo talvisodan alkupuolella kaatuneiden yläneläisten nuorten
miesten arkut. Nyt laskettiin taas muutama arkku lisää 4
suojeluskuntalaisen ampuessa kivääreillä
kunnialaukaukset korkeuteen.
Orvokin äiti oli
viikkoa aikaisemmin kirjoittanut 7.4.1940 miehensä sisarelle
kutsukirjeen veljen
sankarihautajaisiin:
...minua on nyt
kohdannut raskas suru, sillä olen saanut antaa kalleimpani isänmaan
hyväksi, joka kyllä on hyvin raskas ja kohtalokas kohta minunkin
elämässäni. Mutta lapsiemme tähden koitan kestää, vaikka se tuntuukin
aivan mahdottomalta. Ilmoitan sinulle, että rakkaan miesvainajani
sankarihautaus on Yläneellä 14. pvn siis ensi sunnuntaina klo 1
iltapäivällä ja toivon mitä hartaammin, että tulisit tekemään tämän
viimeisen palvelluksen veljellesi.
Tule lauantaina, sillä ei pyhänä
enää kerkiä, kun täältä on niin pitkä matka kirkolle.
Tervehtien
Aili Teini
* * *
Myöhemmin Orvokki
kulki samasta raskaasta valurautaportista isänsä haudalle ja ihaili
aina professori Jussi Vikaisen veistämää sankaripatsasta.

Vanhasta albumista löytyi
kuva 1950-luvulta, kun Orvokin vanhempi sisar Tuulikki on käymässä isän
haudalla. Tuolloin ei vielä ollut nykyisiä kivilaattoja
jokaiselle sankarivainajalle.
Myöhemmin
kävimme
Einon haudalla yhdessä Orvokin ja joskus hänen äitinsä Ailin kanssa,
koska
hänellä ei ollut itsellään autoa.
Orvokin kuoleman jälkeen kävin
ensimmäisen kerran toukokuussa 2010 Yläneen hautausmaalla. Olin tulossa
Turusta serkkuni pojan häistä lauantai-iltana ja olin sopinut, että
menen Orvokin vajaa vuosi aikaisemmin kuolleen Marjatta-serkun lesken
Alpon ja heidän poikansa Jounin luokse yöksi. Kello alkoi olla jo
paljon, mutta halusin poiketa Einon haudalla. Kävelin yksin hiljakseen
tuosta samasta raskaasta, mutta kauniista valurautaportista
sankarihaudalle. Tuttu kivilaatta löytyi käytävän päästä.
Kumarruin kiven
äärelle, silitin sitä hiljaa kädelläni ja kuiskasin:
Nyt sinä Eino olet saanut tyttäresi Orvokin sinne luoksesi niinkuin
ainoassa ja viimeisessä kirjeessäsi näille
pienokaisillesi sanoit:
"...En
pelkää kuolemaa – joka edessäni häämöittää tällä kerralla, sillä Joulun
Sankari on syntini sovittanut ja sen tähden aina kun tämä kirje teille
iloista Joulua toivottaa, muistakaa, että kerran luona Herran tavataan.
Rakas
Einonne teitä tervehtien...
"
Nyt tämä toiveesi on Orvokin
kohdalla toteutunut. Kyllikki ja Annikki sinne ovat jo vuosia sitten
tulleet luoksesi.
Nyt oli Orvokin vuoro.
* * *
LISÄYS 8.11.2016 - Nyt neljäs,
Orvokin vanhempi sisar Tuulikki on päässyt Taivaan kotiin tiistaina
8.11.2016 - tytär Anne ilmoitti Ruotsista äidin kuolemasta.
* * *
ALKUPERÄINEN TEKSTI JATKUU: Minulla oli kamera mukanani. Huomasin Einon kiven edessä olevan
laattakäytävän kivien välistä kasvaneen sitkeän orvokin.
Välillä koen, että
seinämä nykyisen ja tulevaisen välillä on hyvin ohut - mutta se on
kuitenkin ylittämätön ja kaukana, niin kauan, kunnes meidän kunkin aika
koittaa ja meidät kutsutaan.
* * *
Elokuun
alussa
avattiin Anna-Maija Rissasen taidenäyttely Järvenpää-talolla ala-aulan
näyttelytilassa. Olin jo talvella käynyt ihailemassa Anna-Maijan töitä
naapurissamme Taidetalolla. Tulin vakuuttuneeksi jo silloin,
että hän on
nuoresta iästään huolimatta löytänyt Belgiassa käymänsä
taidekorkeakoulun kautta oman persoonallisen
ja vahvasti luovan
tyylinsä. Siksi lähdin odottavin mielin tähän elokuisen
näyttelyn
avajaisiin. Näyttelyn aihe oli "Matkalla". Kaikki työt liittyivät
tavalla tai toisella tähän Matkalla-teemaan. Otin teosten
esittelylistan ja lähdin kiertämään näyttelytilaa. Lähes ensimmäisenä
oli päätyseinällä iso kuva kahdesta kallioreunasta, joiden välissä oli
vaalen usvan peittämä, näkymättömissä oleva laakso, jota ei voinut
ylittää.
Tuijotin tätä
työtä
- kahta kalliota, joiden välissä oli
usvan peittämä ylittämätön kuilu. Sen vahva viesti meni suoraan
sydämeni pohjaan asti. Täytyi ponnistella, että pysyi seisaallaan ja
hiljaa työn äärellä. Siinähän on minun sielunmaisemani
kokonaisuudessaan. Orvokki ja minä olemme eri puolilla
valoisan usvan peittämän kuilun
erottaessa meidät toisistamme... Seisoin kauan yksin - onneksi ei
vierelle tullut sillä hetkellä muita - ennenkuin pystyin
siirtymään katselemaan muita töitä.
Palasin vielä pari kertaa tämän työn äärelle ennenkuin
lähdin pois ja aina se vei minut yhtä voimakkaasti mukaansa...
Myöhemmin kuulin,
että Anna-Maija oli maalannut kokonaisen vuoden tätä
työtään.
Katselen joka
päivä täältä vasemmalta - alhaalta oikealle ylös - sumun ja
autereen verhoamalle kalliolle. Mieleeni nousevat usein
Psalmin 61:3 sanat: "Maan ääristä minä huudan sinua,
kun sydämeni nääntyy. Sinä viet minut turvaan, kalliolle, jolle itse en
jaksaisi nousta."
Orvokki
on jo viety turvaan sinne kalliolle. Minulle ja meille jokaiselle on
sama lupaus voimassa. Saamme luottaa, että vaikka
elämä kuljettaisi meitä miten syvässä laaksossa - tai niinkuin vanha
kansa sanoi: 'murheen alhossa' - niin meidät viedään perille kalliolle,
jolle emme itse jaksa nousta.
Psalmeissa verrataan usein
Jumalaa kallioon,
turvakallioon, perustaan, Ps 40:3-4 "Hän
veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut
kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle. Hän antoi
suuhuni
uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi. Tämän kuulevat
monet, tuntevat pyhää pelkoa ja turvaavat Herraan."
Jeesuskin
kehotti rakentamaan kalliolle eikä hiekalle. Hän sanoi myös
opetuslapsi Pietarille, että tämä tulee
olemaan 'kallio', jolle hän perustaa seurakuntansa. Jeesus sanoi sen
tietäen jo silloin, että tämä Pietari (petra = kallio kreikan kielellä)
tulee kolmesti hänet kieltämään. Jeesus tietää ja tuntee meidät
jokaisen, mutta hän luottaa meihin ja laskee rohkeasti meidän varaamme
monia asioita ja ihmisiä. Kun me väsymme tai meidän rakennelmamme
pettävät, niin Hän nostaa meidät yhä uudestaan turvakalliolle, joka on
meille liian korkea. Joku viisas on sanonut, että 'kalliolla seisova
voi horjua, mutta kallio ei horju.' Meistä ihmisistä tuntuu
tosinaan elämässä kuitenkin, että 'kalliotkin horjuvat'. Sen vuoksi on
hyvä
muistaa Jesajan kirjan 55:10 lupaus, "Vaikka
vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei
järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi."
Jälleen vanha kansa puki tämän saman virren 270 sanoihin
"...Enkö
suurta auttajaani ylistäisi hartaasti!
Pohjatonta laupeutta
lapsilleen hän osoittaa,
Isän sydän armahtaa
täynnä pelkkää rakkautta.
Kaikki loppuu aikanaan,
armonsa ei milloinkaan."
* * *
Eräs
ystävä lähetti minulle
Orvokin lähdettyä Taivaan kotiin tervehdyksenä kuvan kotonaan
kasvavasta "Vaeltava iiris" - liljasta. Hän oli hoitanut sitä 11 vuotta
ja sitten yhtenä keväisenä yönä hän palasi matkalta kotiinsa.
Vaeltava iiris puhkesi sinä yönä kukkaan, joka kesti 3 tuntia
ja sitten se oli ohitse. Lyhyt hetki oli vuosikymmenten
täyttymys.
*
* *
Pyhäinpäivän kynttilät syttyvät haudoilla luoden valoaan marraskuun
iltaan. Niiden liekit tuikkivat lämpimästi ja viestivät elämän
matkasta, portille, joka meille avataan ensimmäisen kerran, kun
synnymme tähän maailmaan ja saamme lahjaksi elämämme. Sitten se portti
avautuu ja käymme siitä iankaikkiseen elämään.
* * *
Me lähdimme liikkeelle vuosi sitten Säkylän hautausmaan portilta
Orvokin astuessa siitä:
Kun
olen katsellut tuota
porttikuvaa paljon, niin sen jälkeen mieleeni on noussut vielä yksi
kuva portista, jonka haluan näyttää Sinulle tämän pyhäinpäivän
illan 2010 viimeisenä porttina:

"Tänään
etäältä katsomme
maata, jonne murheemme katoaa.
Vaikka silmämme nähdä ei
saata lepo jossakin odottaa.
Missä loimuaa hohde
liekin, vasten tuulta se nostaa jo pään.
Kivun kautta jos
matkamme viekin, Kristus lohduttaa lempeydellään."
Anna-Mari Kaskinen
|
* * *
sivu päivitetty 6.11.2010