Timo Malmi:
Järvenpään Puutavarassa eli Järvenpää Sahalla ”lautatarhan” työnjohtajana melkein koko työikänsä toiminut isäni Lauri Malmi kutsui minut eräänä kesäkuun aamupäivänä luokseen, kesätöihin ”sahalle”. En ollut vielä täyttänyt 14 vuotta, ja muistelen, että Suomen suurkisat olisivat olleet Helsingissä meneillään – joten kyseessä olisi viikko 3.-8.6.1966.
Johtaja Pekka Harjuvaara oli joutunut joksikin aikaa sairaalaan toipumaan sydäninfarktista, minkä vuoksi isä koki tarvitsevansa lisätyövoimaa, mutta melkein keskellä kesää se ei varmasti ollut yksikertaista. Silloin tällaisen koulupojankin panos vaikkapa vain lautojen ja lankkujen ”taaplaajana” isoihin kuivauspinoihin auttoi pieneltä osaltaan. Koska olin alle 16-vuotias, sain lain mukaan olla töissä vain kuusi tuntia päivässä. Muistan vieläkin ensimmäisen tuntipalkkani: 1,40 markkaa (mikä elinkustannusindeksin ja inflaation huomioiden merkitsisi tänään 2,50 euroa).
SEITSEMÄN VUOTTA
Vaikka olin jo kokenut junioriurheilija, muutaman päivän kuluttua olin ruumiilliseen työhön tottumattomana niin kypsä pinoamaan lautoja kesäkuumalla, että pyysin isältä saada jäädä pois. Hän halusi minun kuitenkin jäävän – ja jäinkin sitten saman tien seitsemäksi koulu- ja opiskelukesäksi!
Joinakin vuosina olin melkein koko kesän, mutta viimeisenä vuonna 1972 olen näköjään lopettanut 15.7. Loppukiri Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin preppaamisessa odotti…
Kolmena talvena olin myös joululomalla inventaariossa rautakaupan puolella. Pakkasen paukkuessa työn luonne oli aivan toisenlainen, kun laskeskelimme muttereita ynnä muuta pientavaraa sisätiloissa.
1960 LUVUN NUORTEN KESÄTYÖT
Elintaso 1960-luuvun puolivälissä oli nykyiseen verrattuna suhteellisen vaatimaton, joten ”kaikki” koululaiset menivät kesätyöhön, jollaista silloin oli vielä kohtuullisen hyvin tarjolla. Viikkorahoja ei vanhemmilta liiemmälti irronnut, joten säästeliäälle nuorelle kesätyöpalkka antoi kulutusvaroja pitkälle talven yli. Osan palkasta annoin, kuten moni muukin, kotiin ”ruokarahaksi”.
MONENLAISET TYÖTEHTÄVÄT
Sahatyömiehen uralla opin alun taaplauksen jälkeen pian ottamaan vastaan sirkkelissä halkaistavaa raakatavaraa ja höylällä valmistettavaa höylätavaraa. Samalla kouliinnuin vähitellen kaiken puutavaran mittaajaksi ja myyjäksi. Lisäksi myytiin esimerkiksi lasi- ja vuorivillaa, joiden vastaanottaminen varastoon rekoista kesäkuumalla oli työtehtävistä harvoja todella vastenmielisiä: villapöly aiheutti kivan kutinan silmissä, kurkussa ja iholla…
Työ ei ollut alun jälkeen kovin raskasta, mutta oppimisen jälkeen yksitoikkoista. Oikeastaan odotin vain kello neljää päästäkseni lähtemään kotiin. Ruokatunnilla kävin pikaisesti kotona syömässä, ja kahvitunneilla saimme ostaa rautakaupan puolelta edullisesti tukkuhinnalla kylmää limpsaa.
Isäni jäi eläkkeelle vuoden 1969 lopussa, minkä jälkeen Erkki Kaunio toimi lautapuolen työnjohtajana (ja Allan Salmi hänen kesälomallaan). Kun he olivat ruokatunnilla, jouduin vastaamaan puutavaran myyntityöstä yksinäni, mikä aiheutti nuorelle miehenalulle oman jännityksensä, mutta muistaakseni selvisin munauksitta.
TYÖKAVERIT
Isäni suhtautui työhön vanhan liiton miehen tunnollisuudella (hän esimerkiksi myöhästyi töistä vain yhden kerran, senkin omaa syyttään!), ja hän istutti tämän asenteen Sahalla minuunkin. En yksinkertaisesti kehdannut lintsata tai tehdä huonoa jälkeä. Kaikkien työkavereiden – joista useimmat olivat minua reilusti vanhempia – kanssa on jäänyt mieleen oikein hyvät välit; Kaunion ja Salmen lisäksi muistan esimerkiksi höylän ”asettajat” Niilo Aalanto ja Lauri Toivonen sekä rautakaupasta Pentti Pusan ja Raimo Hakalan. Ja alkuvuosilta on ehdottomasti mainittava legendaarinen ”Manniska” alias ”Mannisen mamma” (koskaan en kuullut hänen etunimeään).
KAHDEN SUKUPOLVEN TYÖ
Vaikka ajoittaisen stressin vuoksi sahatyövuodet ovat joskus palanneet mieleeni painajaisunienkin muodossa, muistan noita aikoja lämmöllä. Nuorena saatu työkokemus on ollut arvokasta - erityisesti ruumiillisesta työstä, kun suuntauduin varsinaisella työuralla toisentyyppisiin hommiin. Erityisen merkityksen Sahan vuodet saavat henkilöhistoriassani siitä, että olin töissä yhdessä marraskuussa 1972 kuolleen isäni kanssa. Hautajaisissa sain sitten kantaa isän arkkua hänen ja itseni monivuotisten työkavereiden kanssa. Kun johtaja Harjuvaara viittasi haudalla muistosanoissaan isälle siihen, kuinka on kiitollinen ”jo kahdelle sukupolvelle Sahalla ulottuneesta työstä”, en voinut olla purskahtamatta itkuun.
KOHTI AIKUISUUTTA
Kävelen usein vanhan Sahan ohi, mutta Järvenpään Puutavarasta ei maisemassa ole enää mitään muistuttamassa menneestä. Sahan koulu, jossa kävin ensimmäiset kaksi kouluvuottani (ja jonka samassa ainokaisessa luokkahuoneessa järjestimme viime syksynä 60-vuotisluokkajuhlamme), on onneksi kuitenkin vielä paikallaan. Vaikka Sahan ”tavarajunan” raiteet ja vaunut kiehtoivat meitä pikkupoikia, en koululaisena tainnut koskaan käydä isän luona Sahalla, se kaikki oli aikuisten hieman pelottavaa maailmaa. Kun sitten siirryin 1961 Kinnarin koulun puolelle, en aavistanutkaan, että olisin vain viitisen vuotta myöhemmin palaava tänne moneksi kesäksi. Lapsi ei voinut nähdä, kuinka elämä vielä veisi tien toisella puolen teinipojan monta ratkaisevaa askelta kohti aikuisuutta.
(Pääsiäisenä 2020)
PIKKU MUISTELO TYÖVUOSISTA SAHALLA 1966 – 1972
TÖIDEN ALKUJärvenpään Puutavarassa eli Järvenpää Sahalla ”lautatarhan” työnjohtajana melkein koko työikänsä toiminut isäni Lauri Malmi kutsui minut eräänä kesäkuun aamupäivänä luokseen, kesätöihin ”sahalle”. En ollut vielä täyttänyt 14 vuotta, ja muistelen, että Suomen suurkisat olisivat olleet Helsingissä meneillään – joten kyseessä olisi viikko 3.-8.6.1966.
Johtaja Pekka Harjuvaara oli joutunut joksikin aikaa sairaalaan toipumaan sydäninfarktista, minkä vuoksi isä koki tarvitsevansa lisätyövoimaa, mutta melkein keskellä kesää se ei varmasti ollut yksikertaista. Silloin tällaisen koulupojankin panos vaikkapa vain lautojen ja lankkujen ”taaplaajana” isoihin kuivauspinoihin auttoi pieneltä osaltaan. Koska olin alle 16-vuotias, sain lain mukaan olla töissä vain kuusi tuntia päivässä. Muistan vieläkin ensimmäisen tuntipalkkani: 1,40 markkaa (mikä elinkustannusindeksin ja inflaation huomioiden merkitsisi tänään 2,50 euroa).
SEITSEMÄN VUOTTA
Vaikka olin jo kokenut junioriurheilija, muutaman päivän kuluttua olin ruumiilliseen työhön tottumattomana niin kypsä pinoamaan lautoja kesäkuumalla, että pyysin isältä saada jäädä pois. Hän halusi minun kuitenkin jäävän – ja jäinkin sitten saman tien seitsemäksi koulu- ja opiskelukesäksi!
Joinakin vuosina olin melkein koko kesän, mutta viimeisenä vuonna 1972 olen näköjään lopettanut 15.7. Loppukiri Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin preppaamisessa odotti…
Kolmena talvena olin myös joululomalla inventaariossa rautakaupan puolella. Pakkasen paukkuessa työn luonne oli aivan toisenlainen, kun laskeskelimme muttereita ynnä muuta pientavaraa sisätiloissa.
1960 LUVUN NUORTEN KESÄTYÖT
Elintaso 1960-luuvun puolivälissä oli nykyiseen verrattuna suhteellisen vaatimaton, joten ”kaikki” koululaiset menivät kesätyöhön, jollaista silloin oli vielä kohtuullisen hyvin tarjolla. Viikkorahoja ei vanhemmilta liiemmälti irronnut, joten säästeliäälle nuorelle kesätyöpalkka antoi kulutusvaroja pitkälle talven yli. Osan palkasta annoin, kuten moni muukin, kotiin ”ruokarahaksi”.
MONENLAISET TYÖTEHTÄVÄT
Sahatyömiehen uralla opin alun taaplauksen jälkeen pian ottamaan vastaan sirkkelissä halkaistavaa raakatavaraa ja höylällä valmistettavaa höylätavaraa. Samalla kouliinnuin vähitellen kaiken puutavaran mittaajaksi ja myyjäksi. Lisäksi myytiin esimerkiksi lasi- ja vuorivillaa, joiden vastaanottaminen varastoon rekoista kesäkuumalla oli työtehtävistä harvoja todella vastenmielisiä: villapöly aiheutti kivan kutinan silmissä, kurkussa ja iholla…
Työ ei ollut alun jälkeen kovin raskasta, mutta oppimisen jälkeen yksitoikkoista. Oikeastaan odotin vain kello neljää päästäkseni lähtemään kotiin. Ruokatunnilla kävin pikaisesti kotona syömässä, ja kahvitunneilla saimme ostaa rautakaupan puolelta edullisesti tukkuhinnalla kylmää limpsaa.
Isäni jäi eläkkeelle vuoden 1969 lopussa, minkä jälkeen Erkki Kaunio toimi lautapuolen työnjohtajana (ja Allan Salmi hänen kesälomallaan). Kun he olivat ruokatunnilla, jouduin vastaamaan puutavaran myyntityöstä yksinäni, mikä aiheutti nuorelle miehenalulle oman jännityksensä, mutta muistaakseni selvisin munauksitta.
TYÖKAVERIT
Isäni suhtautui työhön vanhan liiton miehen tunnollisuudella (hän esimerkiksi myöhästyi töistä vain yhden kerran, senkin omaa syyttään!), ja hän istutti tämän asenteen Sahalla minuunkin. En yksinkertaisesti kehdannut lintsata tai tehdä huonoa jälkeä. Kaikkien työkavereiden – joista useimmat olivat minua reilusti vanhempia – kanssa on jäänyt mieleen oikein hyvät välit; Kaunion ja Salmen lisäksi muistan esimerkiksi höylän ”asettajat” Niilo Aalanto ja Lauri Toivonen sekä rautakaupasta Pentti Pusan ja Raimo Hakalan. Ja alkuvuosilta on ehdottomasti mainittava legendaarinen ”Manniska” alias ”Mannisen mamma” (koskaan en kuullut hänen etunimeään).
KAHDEN SUKUPOLVEN TYÖ
Vaikka ajoittaisen stressin vuoksi sahatyövuodet ovat joskus palanneet mieleeni painajaisunienkin muodossa, muistan noita aikoja lämmöllä. Nuorena saatu työkokemus on ollut arvokasta - erityisesti ruumiillisesta työstä, kun suuntauduin varsinaisella työuralla toisentyyppisiin hommiin. Erityisen merkityksen Sahan vuodet saavat henkilöhistoriassani siitä, että olin töissä yhdessä marraskuussa 1972 kuolleen isäni kanssa. Hautajaisissa sain sitten kantaa isän arkkua hänen ja itseni monivuotisten työkavereiden kanssa. Kun johtaja Harjuvaara viittasi haudalla muistosanoissaan isälle siihen, kuinka on kiitollinen ”jo kahdelle sukupolvelle Sahalla ulottuneesta työstä”, en voinut olla purskahtamatta itkuun.
KOHTI AIKUISUUTTA
Kävelen usein vanhan Sahan ohi, mutta Järvenpään Puutavarasta ei maisemassa ole enää mitään muistuttamassa menneestä. Sahan koulu, jossa kävin ensimmäiset kaksi kouluvuottani (ja jonka samassa ainokaisessa luokkahuoneessa järjestimme viime syksynä 60-vuotisluokkajuhlamme), on onneksi kuitenkin vielä paikallaan. Vaikka Sahan ”tavarajunan” raiteet ja vaunut kiehtoivat meitä pikkupoikia, en koululaisena tainnut koskaan käydä isän luona Sahalla, se kaikki oli aikuisten hieman pelottavaa maailmaa. Kun sitten siirryin 1961 Kinnarin koulun puolelle, en aavistanutkaan, että olisin vain viitisen vuotta myöhemmin palaava tänne moneksi kesäksi. Lapsi ei voinut nähdä, kuinka elämä vielä veisi tien toisella puolen teinipojan monta ratkaisevaa askelta kohti aikuisuutta.
(Pääsiäisenä 2020)