Olin pitkään suunnitellut tämän sivuston tekoa - sillä se on tapani käsitellä ihmisen elämää - ja kuolemaa ja - suunnilleen kaikkea siltä väliltä. Tämä on "vanhan rovastin muistelmia - joista seurakunta ei ole missään vastuussa". Muisti voi heittää tai erehtyä jossain kohdissa, joten sekin sallittaneen.
Tämä kirkko on kuitenkin niin rakas minulle, että kun on sanottu, että Järvenpään kirkko on 'rumin kirkko' Suomessa, niin halusin kertoa, mitä tämä kirkko minulle merkitsee. Toivotan sinulle mielenkiintoista matkaa Järvenpään kirkon muurien sisällä ja ulkona...

Siis jatketaan: Järvenpään kirkko vihittiin käyttöön 1. adventtisunnuntaina 1968. Kymmenen vuoden ajan betonirakentaminen oli erittäin suosittu rakennustyyli.
Vihkiäispäivän sää oli kirkas, kaunis alkutalven päivä. Vanha- ja uusi kirkko vierekkäin...arkkitehti oli omien sanojensa mukaan suunnitellut molempia rakennuksia ympäröivän muurin kahdesta näkökulmasta:
- muuri erottaa kirkon alueen kaikesta ympäröivästä maailmasta omaksi erilliseksi alueekseen (?). (Nykyisin seurakunta haluaa "yhteisöllinen, ihmisläheinen ja osallistava..." (linkki srk:n sivulla kadonnut).
Kun kuulin myöhemmin, että arkkitehti Elomaa oli ollut vähän erakkoluonteinen persoona, niin ymmärsin tuon ajatuksen hänen tavoitteissaan paremmin.)
- muuri yhdistää nämä kaksi hyvin erilaista rakennusta toisiinsa.

Olipa arkkitehti vielä suunnitellut senkin, että muurin sisäkulmaukseen Vanhan kirkon alapuolella olevaan tyhjään tilaan rakennetaan kolmikerroksinen asuintalo työntekijöiden asunnoiksi!

Onneksi seurakunta kuitenkin pidättäytyi tuon osan rakentamisesta.


Betoninen muuri täytyi perustaa, kaivaa yhtä syvään ja huolellisesti kuin mikä tahansa betoninen rakennus, jotta muuri kestää suorana pystyssä roudan ja maan vaihteluiden keskellä.
Rakentajan, rakennusliike Widingin vastaava mestari, järvenpääläinen Erkki Koivuniemi kertoi hauskan tapauksen.
Muurin perustukset oli kaivettu syvälle kirkonmäen ympäri. Silloin joku ohikulkija tuli, katseli ihmeissään suurta aluetta, jota perustuskaivanto ympäröi. Sitten hän oli lausunut mestarille: Tuleeko siitä uudesta kirkosta todella näin valtavan suuri??
Mestari oli vastannut: "Kyllä tulee ja saarnatuolin paikka on tuolla kulmassa" ja hän osoitti uuden kirkon perustuskaivantoa vasemmassa kulmassa.

KOVASSA PAKKASESSA
Hän kertoi myös kovan pakkaspäivän tapahtumasta: Seinien rakenne on sellainen, että ensin valettiin seinän keskellä oleva yhtenäinen betonirunko ja sitten tulivat eristeet molemmin puolin ja sisä- ja ulkopuolelle elementti kerrallaan vähitellen koottiin sisä- ja ulkoseinät. Elementit lähes 2000 kg/kpl laskettiin autonosturin avulla yläkautta rakennustelineiden ja runkorakenteen väliin kerroksittain toistensa päälle täyteen seinäkorkeuteen asti. Kovalla pakkasella autonosturi nosti taas yhden elementin, joka piti varovasti laskea rakennustelineiden ja runkorakenteen väliin alas ja miehet joka tason kohdalla ohjaililivat hitaasti laskeutuvaa elementtiä, että se asettuu alas omalle paikalleen.
Kova pakkanen oli huurruttanut autonosturin 'jarrut', (siihen aikaan ei ollut pakkasrajoja) niin että ne pettivät ja lähes 2000 kilon elementti putosi korkealta sinne väliin - niin tarkasti, ettei hipaissutkaan telineitä - sillä jos olisi sen tehnyt, niin telineet ja miehet olisivat romahtaneet. Rakennusmestari totesi, että kun oli kirkon työmaa, niin 'Suuri Rakentaja' ohjaili holtittomasti putoavaa elementtiä ja kenellekään ei tapahtunut mitään.




Vihkiäispäivänä kirkko oli tietysti tupaten täynnä paikkakuntalaisia ja kutsuvieraita. Ensin oli aamulla klo 9 kirkon luovutus, jolloin rakennustoimikunta luovutti kirkon seurakunnalle.
Seurakunta sai vastaanottaa myös useita lahjoituksia eri yhteisöiltä ja yksityishenkilöitä, kynttilän jalat, ehtoollisvälineet, kastemaljan,  kirkkotekstiilejä ym.



Sen jälkeen alkoi klo 10 kirkon vihkiminen ja juhlajumalanpalvelus. Kirkon vihki Helsingin hpk:n piispa Aarre Lauha. Alttarilla oli kynttilöiden keskellä yksi erillinen kynttilä - piispan kynttilä, joka tuodaan alttarille aina silloin, kun piispa on toimittamassa jumalanpalvelusta.

Kirkkokuoro ja kanttori toivat musiikin kautta esille uuden kirkkovuoden, uuden kauan odotetun kirkon kiitollisen ja riemullisen sisällön vihkimiseen ja juhlamessuun.


Mielipiteet tästä kirkosta ovat hyvin erilaisia. Arkkitehtoonisesti on eräs laajalti maailmalla tunnetuista suomalaisista kirkoista. Se on esitelty maailmalla tunnetuissa arkkitehtuurijulkaisuissa, arkkitehtiryhmät eri puolilta maailmaa tulevat katsomaan sitä.

MAUNO AIROLA ESITTELI
Edeltäjäni Mauno Airola (1.6.1973-31.12.1990) oli syntynyt Punkaharjulla ja työskennellyt mm. Kangasniemen seurakunnassa, jossa oli hyvin koristeellinen ja kaunis puinen kirkko. Hän piti kovasti sellaista kirkoista. Kun hän tuli kesäkuun alusta 1973 Järvenpäähän, hän oli ihmetellyt melko paljon betonista kirkkoa. Hän kertoi meille muille papeille jossain palaverissa, että kohta hänen tulonsa jälkeen oli kirkkoon tullut tutustumaan muutaman suomalaisen ja ulkomaalaisen henkilön ryhmä. Manu oli pyynnöstä esitellyt kirkon joka puolelta, kaikki tilat ja yksityiskohdat. Hän oli päättänyt esittelynsä, että "...tällainen tämä kirkko nyt on. Minä en oikein tätä arkkitehtuuria ymmärrä, kun olen tottunut toisenlaisiin kirkkorakennuksiin."
Silloin eräs ryhmän jäsenistä oli sanonut Manulle suunnilleen tähän tapaan: "Jos sinä et ymmärrä tätä kirkkorakennusta, niin se on ihan sinun oma ongelmasi, sillä minä olen suunnitellut tämän kirkon!"

Kyseessä oli kansainvälinen arkkitehtiryhmä, jonka johtajana oli Vantaan kaupunginarkkitehtina toiminut Erkki Elomaa = Järvenpään kirkon pääarkkitehti.

VERTAILU BAROKKIKIRKKOIHIN
Eräs työtoveri esitteli Keski-Euroopasta tulleelle ryhmälle kirkkoa ja sanoi sitten, että tämä on vähän tällainen karun oloinen kirkko. Euroopassa on paljon kauniita ja runsaasti koristeltuja kirkkoja.
Silloin joku ryhmästä sanoi, että olkaa onnellisia, että teillä on tällainen kirkko, teillä riittää rahaa seurakunnan toimintaan. Meillä on Maltalla kirkko, jossa Marian patsaan kenkien kultaamisen menee vuoden rahat.

OMA KOKEMUKSENI VIRKAAN TULTUANI
Kun minut oli valittu Järvenpään srk:n kappalaiseksi kesäkuun alusta 1974, olin nähnyt isäni ottamia valokuvia kirkon vihkiäisistä. Siinä mielessä tämä kirkko oli jo jollain tavalla tuttu. Minä pidin siitä alusta lähtien. Olin ollut työssä muutaman viikon ajan ja palasin Seurakuntaopistolta pitämästä iltahartautta srk:n vanhusten leirille.
Oikaisin kirkon portaita kesäisen ilta-auringon paisteessa ylös Kirkkotielle. Pysähdyin kirkon tasanteelle, katselin uutta kotiseurakuntani kirkkoa lämpöisenä kesäiltana. Ovi oli auki. Menin sisälle ja kävelin jyhkeän alttarikaiteen äärelle. Olin yksin alttarin edessä. Mielessä oli tietysti muutaman viikon työn jälkeen, millaista tulee työ tässä seurakunnassa olemaan, mitä pystyn tekemään (6,5 vuotta tätä ennen Huopalahden seurakunnassa Helsingissä) täällä, mitä voin antaa tälle seurakunnalle?
Polvistuin jyhkeän alttarikaiteen ääreen hiljaiseen rukoushetkeen ja sain jättää siinä vankan alttarikaiteen varassa mielessäni risteilevät kysymykset, avuttomuuden tunteen, mutta samalla myös uteliaan ja odottavan mielen, mitä uusi vaihe työssäni ja perheeni elämässä tullee olemaan - Taivaan Isä tulee sen näyttämään ja kaikki on Hänen käsissään... Sen tiesin, että olin Jumalan tarkoittamalla paikalla perheeni kanssa.

Ratkaisu ei suinkaan ollut helppo suuntautua kotiseudulle työhön, sillä monien asioiden vaikutuksesta vanhempani eivät juurikaan välittäneet lähemmästä kontaktista meidän perheemme kanssa ja siksi kahta tarkemmin harkitsimme ja rukoilimme oliko oikein hakea virkaa Järvenpäästä.

Oli hyvä olla hiljaa viileässä ja rauhallisessa kotikirkossa.
Siitä lähtien suora, jykevä, koruton, mutta vahva, tukeva alttarikaide on ollut minulle paikka, joka kuvaa Jumalan voimaa, rakkautta, turvallista johdatusta heikon ja epävarman ihmisen elämässä.
Tälle alttarikaiteelle saa jättää, laskea kaikki raskaimmatkin kuormat - se kestää! Se on hyvä paikka osallistua ehtoolliselle.


RIPPIKOULU on kuulunut kristillisen kasvatuksen, kasteen edellyttämän opetuksen kiinteänä osana seurakunnan elämään vuosisatojen ajan.

Rippikoulun muoto on  vaihdellut ajan tarpeiden mukaan. Maatalousyhteisön aikana rippikoulua pidettiin syksyllä ja keväällä sellaiseen aikaan, jolloin maataloudessa oli vähemmän työtä.
Myöhemmin pidettiin usein kansakoulun, kansalaiskoulun tai oppikoulun yhteydessä, tavallisten tuntien jälkeen.
Sen jälkeen tulivat iltarippikoulut.
Niiden rinnalle syntyivät  rippikoululeirit leirikeskuksissa ja päivärippikoulut - kirkolla, kotona asuen.

ALKUVAIHEESSA Järvenpään työvuosinani pidin usein iltarippikouluja. Tavallisten iltatuntien lisäksi käytiin yhtenä iltana retkellä Helsingissä. Kohteina olivat Lähetysmuseon lisäksi pari kirkkoa, jotta nuoret näkisivät, miten erilaisia kirkkoja voi olla. Kallioon louhittu Temppeliaukion kirkko oli toinen kohde ja kolmas Uspenskin katedraali Katajanokalla, upeasti sisältä lukemattomin tavoin ikonein, maalauksin, kultauksin kauttaaltaan koristeltu Pohjois-Euroopan kaunein ortodoksinen kirkko. Uspenskin katedraalin esite nimesikin sen kirkon "The window to heaven!" - Ikkuna taivaaseen! Näkymä huipentui sisällä ja ulkona suureen keskimmäiseen kupoliin, joka ortodoksisen mallin mukaan muodoltaan muistuttaa ylöspäin kohoavaa liekkiä (nk. sipulikirkko).



MUISTO vahtimestari Laaksosta. Uspenskissa olisi käynyt niin paljon erilaisia ryhmiä muuna kuin palvelusten aikana, että Helsingin ortodoksinen seurakunta joutui rajoittamaan vastaanotettavien ryhmiä määriä. Kaikilla ei ollut mahdollisuutta päästä sinne.

Uspenskin vahtimestarina toimi pitkään eläkkeellä oleva vääpeli Laakso, joka oli ollut 1963 kesällä Oulussa Pohjanmaan Tykistörykmentissä aliupseerikoulun vääpelinä. Kun varasin järvenpääläisille rippikoululaisille käyntiaikaa Uspenskiin, olin aina yhteydessä evp. vääpeli Laaksoon ja muistelin häntä AUK:n kouluttajana... ja niin me saimme aina ryhmäajan järjestymään.
- Joku huomautti minulle, että 'sinä siis nuoleskelit hänen saappaitaan AUK:ssa?' - Vastasin, että 'Kyllä ja nyt...' ;)
Jos vääpeli evp. Laakso oli lomalla eikä aikaa tahtonut löytyä, niin riitti toteamus, että vahtimestari Laakso otti meidät aina vastaan... :)

Saattaisi tuntua siltä, ettei Järvenpään betonikirkolla ja Uspenskin katedraalilla - The window to heaven - olisi mitään yhteistä. Mutta eipä hätiköidä:

Koska työni olen istunut kirkossa melkein poikkeuksetta 40 v aina etupenkissä, virantoimituksessa, niin eläkkeelle jäätyäni, täysin palvelleena olen siirtynyt iloisin mielin seurakuntalaisen paikalle kirkon penkissä. Paikkoja olisi vaikka kuinka paljon valittavana, mutta olen ottanut vakiopaikakseni vahtimestareiden työhuoneen seinustan, jossa kukaan ei ole minun takanani. Istun rauhassa, itsekseni siinä takapenkissä, silti aivan seurakunnan keskellä osana sitä yhteisöä, joka täällä näkyvänä kokoontuu messuun, sanan kuuloon, ehtoolliselle jumalanpalvelukseen hartauteen, konserttiin tai mitä nimitystä kukin käyttää, mihin on tottunut tilaisuuden sisällön mukaisesti.

Jäätyäni eläkkeelle, kolmen vuoden ajan kävimme yhdessä vaimoni Orvokin kanssa ja istuimme silloin vähän edempänä siinä kuoron ja urkujen puolella kirkkoa. Orvokin kuoleman jälkeen siirryin tähän seinän vierustan tai sen edessä olevan viimeisen penkin paikoille.

Siitä näkyy koko oikean puoleisen, etelänpuoleisen seinän valtava ikkuna... Se on minun 'The window to heaven' - ikkuna taivaaseen:

Sieltä ikkunasta avautuu taivas ja taivaalta valo laskeutuu ikkunasta meidän keskellemme.

betoninen kirkkomme on myös toisellakin tavalla 'the window to heaven' - ikkuna taivaaseen:

Kun vaimoni Orvokki oli siunattu taivasmatkalleen tässä kirkossa, niin sen jälkeen jumalanpalvelus, joka sunnuntainen messu on avautunut minulle uudella tavalla:
Kun laulamme synninpäästön jälkeistä kunniaa, kiitosvirttä, niin minulle avautuu jokin sisäinen näkymä, kokemus, tietoisuus - en osaa kuvailla sitä paremmin - että seurakunnan näkymätön jäsenistö laulaa siellä Jumalan istuimen edessä ylistystä Hänelle ja Hänen oikealla puolellaan istuvalle Pojalleen, Jeesukselle... näin Raamattu kertoo.
Minä koen silloin, että tämä meidän ylistyksemme ja kiitoksemme on samaa kiitosvirttä, samaa ylistystä kuin mitä he siellä laulavat vapaana kaikesta kivusta, tuskasta, sairaudesta - ja "...Jumala on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistään". Ilm 7:17
Meidän kiitoksemme on vain 'varjo' siitä, mutta sitä samaa ja Kristus on yhteys tästä ajasta tulevaan ja näkymättömään - Hänessä me elämme samaa elämää - elämää, jonka lähde on Kristus, elämää, jonka hän on avannut meille kaikille.
Joh 3:36. "Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä."  Se ikuinen elämä on jo meissä ja samaa elämää vielä täydellisempänä taivaassa. ...

Orvokin muistotilaisuudessa sanoin puheessani, että Kristus on kuin internetin 'palvelin',  jonka kautta voimme olla yhteydessä eri puolille maapalloa samanaikaisesti omasta kodistamme -  toiset toisella puolella maapalloa omassa kodissaan.  Vertaus on rajoittunut ja ontuva, mutta auttaa ymmärtämään, mitä on käytännössä 'ikuinen elämä jo täällä maitten päällä...' vanhan laulun sanoin.


EHTOOLLISEN YHTEYS
Sama toistuu ehtoollisen yhteydessä, he nauttivat sitä niinkuin Jeesus lupasi kiirastorstaina ehtoollisen asettaessaan, uutena taivaassa... ja me nautimme täällä - elämme konkreettisesti samaa elämää näkymättömän seurakunnan kanssa, he siellä taivaassa ja me maan päällä betonisessa kirkossa yhteisessä messussa.

Heidän kiitosvirttään ja ylistystään ajatellessani - sävyä aavistellessani - minulle nousee aina hymy, kun muistan, että Orvokki ei osannut laulaa lainkaan. Hänellä ei ollut nk. musiikkikorvaa. Hän sai koulussa 10 laulusta todistukseen, kun musiikin opettajana oli kuuro kanttori, joka ei kuullut, näki vaan, miten oppilas avasi suutaan oikeaan tahtiin laulun sanojen mukaan.
Ja musikaalinen poikamme Petteri kysyi joskus iltalaulun jälkeen Orvokilta, että "Äiti, onko kaikissa lauluissa sama sävel?"

Nyt Orvokkikin laulaa siellä 'uusin äänin...'




Kun lähdin sitten kotiin tuosta hetkestä, konsertista, jonka aikana sain katsella ikkunaa taivaaseen, katsoin vielä ulkona illan hämärtyessä karkean kaunista kirkkoani, ymmärsin vielä yhden ulottuvuuden, miten se on 'ikkuna taivaaseen'. Pimenevän illan keskellä lämmin valo tulvi kirkkoni ikkunoista, koko ikkunaseinän täydeltä:


Minulle hämärässä haparoivalle ja kompastelevalle kulkijalle, karkean koruton kirkkoni on myös ulkopuolelta sananmukaisesti ikkuna taivaaseen - lämmin valo kutsuu tulemaan ja saattelee taas lähtemään, jatkamaan täällä taivaltani. Perillä odottaa ikuinen valkeus.

Mieleeni nousee elävänä muisto juuri Orvokin rippikoulun käyneestä lukiolaispojasta, hyvin lahjakkaasta iäkkäiden vanhempien ainoasta lapsesta. Hän oli syksyllä koulun alkaessa kaatunut urheilutunnilla korkeushyppyä harjoiteltaessa ja selkään sattui. Poika meni lääkäriin, tutkittiin ja hänellä oli luuydinsyövän heikentämät nikamat. Tauti eteni nopeasti eikä sopivia lääkkeitä ollut. Yhdessä sairaalatyöntekijän kanssa saattelimme häntä eteenpäin tällä yksisuuntaisella tiellä.
Työtoverini välitti minulle hänen pyyntönsä tulla pian käymään, on tärkeätä asiaa. Menin, hän halusi kertoa yksityiskohtaiset toivomuksensa hautaamisestaan ja siihen liittyvistä yksityiskohdista. Hän kertoi myös, että olisi halunnut kirjoittaa muistelmat tämän tiensä kulkemisesta.
Kun toiveet olivat selvillä, istuimme vielä hiljaa hänen yhden hengen saattohuoneessaan. Sitten lähdin taas pois ja samoin kuin aikaisempienkin tapaamistemme päättyessä, hymyilimme toisillemme vielä ovelta. - Sitten menin Vanhankylänniemen yksinäiseen rantaan syyssateen tihutellessa ympärilläni, itkin ulos sen kivun ja tuskan, mitä nuorukainen vuoteellaan eli päivä päivältä.

Vasta sen jälkeen menin autolle ja ajoin takaisin töihin tai kotiin. Näin kävi joka kerta - mutta hänen hautaamisensa jälkeen minun oli hyvä olla sairaiden ja kuolevien vuoteen vierellä, sillä olin saanut kulkea yhdessä hänen kanssaan tien kuoleman ja ikuiseen valoon - minä vain portille jääden ja pienen välähdyksen avoimesta portin raosta nähden.


Työtoverini kertoi, että vääjäämättömästi lähestyvä kuolema pelotti nuorta miestä, jonka kaikki koulutoverit jatkoivat nuoren ihmisen elämäänsä... Mitä kuoleminen on, millaista se on, olivat hänen kysymyksensä. Herkästi vaistoava työtoverini kertoi hänelle: Kuule, elämä ja sen päättyminen on kuin lapsen kesäinen päivä:
Aamulla aurinko on noussut ja lämmittänyt ilman, on ollut hyvä lähteä ulos  kirkkaaseen auringonpaisteeseen pihalle ja lähiseudun tutuille paikoille leikkimään ja nauttimaan kesäpäivästä. Puuhaa on monenlaista, kaikkea ehtii tehdä, mitä vain lapsen mielessä liikkuu...aurinko kulkee korkealla pitkän kaarensa ja alkaa vähitellen lähestyä läntistä taivaan rantaa. Mitä pidemmälle päivä kuluu, sitä alemmas aurinko laskee, säteet eivät enää jaksa lämmittää pihalla leikkivää lasta. Väsymys tulee samalla, kun ilma alkaa viiletä ja hämärä laskeutua tienoon ylle. Kun yön pimeys on jo läsnä ja väsynyt lapsi yksin pihalla....silloin aukeaa kuistin ovi. Sisältä kotoa tulvii pimentyneelle pihalle lämmintä valoa oven täydeltä. Isä seisoo ovella ja kutsuu: "Tule lapseni tänne sisälle...täällä on lämmintä ja muutkin perheen jäsenet ja meillä on hyvä olla." - Niin lapsi lähtee Isän kutsuessa avoimesta ovesta lämpimään valoon ja kirkkauteen.

Tämän kuultuaan nuorukainen oli rauhallisin mielin valmis lähtemään...hoitajat olivat hänen luonaan, kun elämä alkoi sammua. Vaikeaksi käynyt hengitys viimein pysähtyi. - Hetken päästä hän oli avannut vielä silmänsä, katsonut ylös huoneen katon ja seinän yhtymäkohtaan, hymyillyt onnellisena ja sitten sulkenut silmänsä.


Meillä on karkean kaunis kirkkomme 'The window to heaven' - ikkuna taivaaseen - ikkuna, josta valo loistaa ulkoa meille sisälle ja sisältä meille ulos...
Ikkuna on aina sellainen, mistä valo kulkee kumpaankin suuntaan.

Kirkon kaikissa osissa toteutuu kuutio. Joku on sanonut, että se on kuutiomaisuudessaan suorastaan neuroottinen.

KIRKKO-OSA on ulospäin ja sisältä kuin kuutio. Kuten jo ensimmäisissä kuvissa näkyi.


KELLOTORNI kirkon läntisellä kulmalla on kuin kuutio - kuin aikoinaan Pocket-kameroiden salamakuutio, jonka saattoi laukaista neljä kertaa ja se käänsi aina uuden sivun, jonka keskellä oli kertakäyttöinen salama...
Kuitenkin kellotornin neljässä sivussa on syvä symboliikka: Ilmansuuntia on neljä. Kirkon kellojen kutsu kaikuu kaikkiin neljään ilmansuuntaan - kaikkialle...ympäri maailman.

Kelloissa on 7 sävelmää, jotka akateemikko Joonas Kokkonen sävelsi. Pisin soitto on juhlasoitto - 20 min, joka soitetaan suurina kirkkovuoden tai muun juhlan yhteydessä. Sävelmä valitaan sakastin eteisen sähkökaapista. Siellä oli myös mahdollisuus soittaa kutakin kelloa erikseen = painike kutakin kelloa varten.

PIENI KELLONSOITTAJA
Kerran tavallisen arkipäivän aamuna esittelin kirkkoa jollekin ja olin siinä kirkon kuorissa vieraan kanssa ja mukani oli tullut muutaman vuoden ikäinen nuorin poikamme.  - Ihmettelin, kun suntio Eero Kallio tuli vauhdilla kirkkoon, että miksi soitetaan kirkon kelloja tähän aikaan... poikamme oli sakastin eteisessä kurkistanut avoimeen sähkökaappiin ja ruvennut painelemaan, kun oli kauniin värisiä painonappeja kaapin seinässä.

LASKEUTUMINEN KELLOTORNISTA




 'Hän sanoi heille: "Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. , kaikille kielille ja kansoille.' Mark 16:15











HILJAISESSA HUONEESSA

Sakastin vieressä muut kynttilänjalat odottavat vuoroaan. - Edellisessä kuvassa tarvittiin vain kaksi kynttilää alttarilla.
Piispankynttilän jalka (rivissä oikealla) tarvitsee korotuksen ollessaan keskellä alttaripöytää. Se on niklattua messinkiä, mutta ulkonäkö on sama. Kun piispa on paikalla messussa, niin hänen kynttilänsä palaa keskellä alttaripöytää.

Hiljaisen huoneen seinällä näkyvä ristiinaulitun maalaus on ensimmäisen kirkkoneuvoston jäsenen, Eetu Saraspään työ. Se oli ensin Vanhan Puutalon kokoushuoneen seinällä, siirtyi sieltä uuteen kirkkoon, eteiseen, mutta ristinnaulitun paikka ei ole kirkon eteisessä - eikä kirkossa voi olla kahta 'krusifiksia', niin se siirrettiin hiljaisen huoneen seinälle arvonsa ja sanomansa mukaiselle paikalle.

Eetu oli 1952 perustetun seurakunnan ensimmäisen kirkkoneuvoston jäsen ja pöytäkirjan tarkastaja. Kun vietettiin srk:n 50v juhlia kirkkovaltuuston kokouksessa 2002, juhlakokoukseen oli kutsuttu kaksi elossa olevaa ensimmäistä luottamushenkilöä, Toivo Mäkelä ja Eetu Saraspää. Heille otettiin kopiot ensimmäisen neuvoston kokouksen pöytäkirjasta ja luovutettiin kansiossa muistoksi ja kiitokseksi. Kopioinnin yhteydessä todettiin, että Eetulta oli jäänyt allekirjoittamatta tarkustusmerkintä pöytäkirjaan. Kopiot luovutettiin ja samalla pyydettiin Eetulta  pöytäkirjan tarkastajan omakätinen allekirjoitus alkuperäiseen pöytäkirjaan.

Kirkon eteisessä Saraspään maalaus peitti arkkitehdin eteiseen seinään upottaman korkkisen ilmoitustaulun. Nyt se peitettiin kirkon peruskirjan valokopiojäljennöksellä, koska tuo seinä ei ole enää ilmoitusten paikka.







TOIMITUSKAPPELI kuution muotoisen kirkon vieressä on pienempi kuutio ja valoikkuna kappelin katolla on sekin KUUTIO.


JEESUKSEN AJAN JERUSALEM
Jerusalemia kutsuttiin pyhäksi kaupungiksi, koska siellä Jerusalemin temppeli, juutalaisten pyhin paikka. Herodes oli valloittanut sen 37 eKr. Mutta saadakseen roomalaisen vallan edustajana alueensa juutalaisten suosion ja osoittaakseen roomalaista loistoa, hän rakennutti uuden vielä suuremman temppelin, joka oli Jeesuksen ajan Jerusalemin temppeli. Siellä hän oli  12v Joosefin ja Marian kanssa. - Siellä hän opetti paljon, kaatoi rahanvaihtajien (pappien suosimien - provisioita heille) pöydät...

PYHÄ
Sitä ympäröi uloin muuri, portteja sisäänpääsyä varten, siellä olivat pylväskäytävä ja pakanain esipiha ym.
Sitten oli seuraavaksi miesten esikartano ja sitten pyhä = pappien esipiha, jossa vain papit toimittivat uhreja ja uhrin tuoja sai tulla tuomaan uhrinsa.

KAIKKEIN PYHIN
Pyhän jälkeen oli  -> 'kaikkein pyhin',   ikkunaton huone, jossa säilytettiin liiton arkkia (=arkku): jossa oli lain taulut, mannaa erämaavaelluksen ajalta ja Aaronin viheriöinyt sauva.

Arkki ja sen kansi oli verhottu kullalla. Kannen päällä, päissä oli kaksi kerubia (=enkeliä). Arkin kantta kutsuttiin armoistuimeksi, hepreaksi "kapporet, tarkoittaa sananmukaisesti "peitevälinettä", joka tarkoittaa "sovitusvälinettä", sillä sana peittää ei tarkoita ensisijaisesti kannella peittämistä, vaan sivelemällä suoritettavaa peittämistä.

Kannen = armoistuimen nimi on siis sovituskansi, jolle ylimmäinen pappi kerran vuodessa siveli virheettömän uhrikaritsan veren kansan syntien sovitukseksi. Tämä armoistuin oli pyhin ja tärkein asia kaikkein pyhimmässä.

SUURI SOVINTOPÄIVÄ
Kaikkein pyhin oli niin pyhä, että VAIN ylimmäinen pappi sai mennä sinne KERRAN VUODESSA, suurena sovintopäivänä viemään uhriveren kansan syntien sovitukseksi. 
- Taivaallisen Isän sisin, tärkein olemus tulee nähtäväksi sovituksessa, rakkaudessa -> armossa.

Ylipappi kulki kaikkein pyhimpään pariovien kautta, joiden jälkeen oviaukon sisäpuolella oli paksu sinipunaisista, purppuranpunaisista ja helakanpunaisista ja kerratuista valkoisista pellavalangoista kudottu kudottu, kerubeilla kuvioitu kullalla kirjailtu esirippu, jotta pyhältä esipihalta EI KUKAAN vahingossakaan näkisi siitä pariovien auki ollessa kaikkein pyhimpään.

KAKSI ESIRIPPUA
Pyhää, pappien esipihaa ympäröivät muurit erotuksena muusta temppelialueesta. Muurissa oli pariovien sulkema portti ja jälleen suuri esirippu (ks.ed.) estämässä esipihoilta näkemään pyhän alueelle, vaikka ovet olivatkin auki pyhän alueelle.


Jeesus täytti pitkäperjantaina loppuun asti isältä saamansa tehtävän, maailman syntien sovittamisen, jonka edessä hän Getsemanessa rukoili:

Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani."  Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: "Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä."  Matt 26:37-39

Kun Jeesus oli kaiken täyttänyt, niin evankeliumit kertovat:

Mutta Jeesus huusi taas kovalla äänellä ja antoi henkensä. Sillä hetkellä temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti. Maa vavahteli, kalliot halkeilivat. Kun sadanpäällikkö ja miehet, jotka hänen kanssaan vartioivat Jeesusta, näkivät maan vavahtelun ja kaiken, mitä tapahtui, he pelästyivät suunniltaan ja sanoivat: "Tämä oli todella Jumalan Poika!" Matt 27:50-51, 54

Maanjäristys liikutti myös temppelin perustuksia ja esirippu repesi. Nyt oli kysymys temppelin pyhän, pappien esipihan - uhrien toimittamisen porttien esiripusta, koska se erotti muut pyhän ja kaikkein pyhimmän alueesta ja näkyi laajalle.

Esirippu oli nyt tarpeeton.  Kaikki saavat, pakanatkin nähdä ja tulla - Jeesuksen ainutkertainen = ainoa täydellinen - synnittömän Jumalan oman Pojan uhri teki kaikki muut uhrit tarpeettomaksi ja avasi tien auki aina kaikkein pyhimpään, armoalttarille asti - armon osallisuuteen.


KUUTION MUOTOINEN...
Betoninen kirkkomme - rosoinen kuin elämä itse - on mittasuhteiltaan kuution muotoisena kuin ilmestyskirjan:
 


Kahdella moottoripyöräjengillä oli keskinäinen välien selvittely. Toisen jengin johtaja ammuttiin kuoliaaksi välienselvittelyssä.
Hänen hautaan siunaamisensa oli Järvenpään betonisessa kirkossa. Siunaajana oli opiskelutoverini rovasti Ensio Klemi Helsingistä. Jengin jäsenet tulivat nahkaliiveissään ja moottoripyöräilijöiden jengiasussaan satamäärin paikalle ja täyttivät koko kirkon. Heidän omat turvamiehensä seisoivat kirkon ovilla - tutkivat, ettei kenelläkään ollut aseita mukanaan kirkkoon sisään astuessaan - niinkuin jo satoja vuosia sitten vanhoissa kivikirkoissa oli ovella asehuoneet.
Kirkkoon tultiin ilman aseita. Ihminen on aseeton Jumalansa edessä. Ei tarvita aseita, koska Jumala ei ole vihollisemme, vaan Taivaallinen Isämme.

Jengiläiset tiesivät, että poliisi kuvasi kirkkoon saapuvia Vanhan kirkon ikkunoiden takana. Mutta kirkkoon poliiseilla ei ollut asiaa. Betoninen kirkko oli vain surevien omaisten, surevien jengiläisten ja Jumalan kohtaamisen paikka. Jokaista jengiläistä katsoi alttariseinältä krusifiksi - ristiinnaulittu Vapahtaja, meidän syntiemme sovittaja ja meidät huomaansa ottava Kristus.

Usein krusifiksien Kristus on kasvot alaspäin kääntyneenä, henkensä antaneena. Järvenpään kirkossa krusifiksin Vapahtaja katsoo kirkon kuoriosan oikean puolelta seinän kokoisesta ikkunasta lasin läpi tulvivaan valoon, ei katse alaspäin, niinkuin tavallisesti krusifikseissa, vaan katse kohti taivaan valoa...  turvallisesti:

"Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa, mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä, missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen."  Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?"  Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani."

Johannes 14:1-6

 
Johannes Kastaja, erämaassa nahkaan verhoutunut profeetta oli todistanut kansalle: "Katso Jumalan Karitsa, joka pois ottaa maailman synnit!"Kristus sanoi viereisellä ristillä riippuvalle ryövärille: "Tänä päivänä sinun pitää oleman minun kanssani paratiisissa!"


KAATOPAIKAN MIEHET asustivat kaatopaikalta keräämistään tarvikkeista rakentamassaan majassa kaatopaikan mäen kupeessa, kuusien suojassa. He eivät olleet kuitenkaan löytäneet veden pitävää kattomateriaalia ja pyysivät, että seurakunta auttaisi siinä. Diakoniatyöllä oli testamenttivaroja, jotka lahjoittaja oli halunnut antaa päihdetyöhön. Siitä rahasta ostettiin rulla hyvää kattohuopaa ja niin maja oli valmis. Sitten miehet halusivat tulla kirkkoon. He sanoivat, etteivät voi tulla, koska haisevat niin pahalta, että vaikka istuisivat takapenkissä, niin heidät katsottaisiin ulos sieltä kirkon takaosasta ja sitä he eivät kestä.

Jokaisella on oikeus osallistua jumalanpalvelukseen...mietimme mitä teemme. Päivi ja Helmi ehdottivat, että pidämme jumalanpalveluksen siellä kaatopaikalla. He keittivät kirkkokahvit termokseen ja pakkasivat pullat koriin. Minä puin pitkän mustan papin puvun päälleni ja etsin puhtaat liperit kaulaan, otin käsikirjan. Päivilä ja Helmillä oli korissa myös virsikirjat.
Huikaisevan kauniina, kirkkaana suvisunnuntaina ajoimme kaatopaikalle, kiipesimme mäen huipulle, jonne kesäkuun aurinko paistoi joka puolelta. - Vietimme yhdessä miesten kanssa jumalanpalveluksen, jonka päätökseksi juotiin kirkkokahvit.
Puolen vuoden kuluttua se mies, joka oli eniten toivonut jumalanpalvelukseen pääsyä, kuoli murhapoltossa, jossa miesten asumus paloi maan tasalle. - Mies tunnistettiin vyön soljesta, joka löytyi hiilloksen ja jäänteiden joukosta. Siunasin hänet haudan lepoon odottamaan ylösnousemuksen aamua.

- Jesajan kirjassa sanotaan Jeesuksesta: "Hän oli kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät."

Kirkkomme ja sen jumalanpalvelus  ...The window to heaven - ikkuna taivaaseen - ulottuu sinne, missä ihmiset elävät ja kuolevat - ja elävät!


Kuvaan usein kirkon lehterin portaiden luota, koska sieltä on esteetön näköala koko kirkkotilaan - puhuttelevat mitat, avaruus, korkeus... on tilaa.

Sillon katselen, miten kauniisti valot sävyttävät seiniä, luovat syvyyttä, rauhallista kauneutta. Yksinkertaisuudessaan antavat tilaa ajatuksille, kuvastavat rauhallista, pysyvää, turvallista yhteyttä seinien sisälle kokoontuvalle seurakunnalle.
Annetaan kuvien itsensä kertoa: